Harmitus tuo ettei kahvinkeitintä saa olla... Mutta muuten mietin, ettei tilan tuntu riipu neliöistä, ei todellakaan. Pientä ystävällisyyttä taitaa jokainen kaivata, ja kun ikää alkaa karttua niin että sen jo huomaa, sovinto tulee tärkeämmäksi.
Joskus sanoin ties missä keskustelussa jossa maailmaa parannettiin, sain syntyessäni ihan neliömetrin alan maata ja olen onneton, jos se lähtiessäni näyttää pahemmalta kuin tullessani. Tuon nyt sai ymmärtää vaikka ihmisiksi joita kohtasin, ei sen tarvitse olla puutarhanhoitoa.... On kurja ajatella, jos vietän viimeiset aikani epäsovussa loukaten mahdollisimman montaa sattumalta ohi kulkevaa, jos ajattelen vain katkeruudella osapuilleen joka tiusta ihmostä joka syystä tai syyttä tai syystä jota en ehkä tajuu tai syystä josta jotain tajuan, mutten voi auttaa, olen loukannut tai jonka minuun kohdistuneet luokkaukset hiertävät mielessäni nokkamukilla tarjotusta haaleasta kahvista iltapesuun.
Katkera vanhuus kai sittenkin on pahin, ja koska ei huomisestaan tiedä, toivon ettei kukaan täällä muistele pahalla eli anteeksi, joskin tuumin, tuskin olin niin tavattoman tärkeä ja niin paljon poissakin, että taidan liioitella omaa merkitystäni.
Olen tässä seuraillut vanhempiani, heidän väsymistään, ja kuinka he taivaltavat päivästä seuraavaan --- eikä yksinäisyys todellakaan näytä olevan vaikueaa, se ehkä kuinka maailma on muuttunut ja erityisesti digiloikka pudotti aikoja sitten heidät tien sivuun.
Yksinäinen nuoruus sen sijaan saattaa olla hirveä. Kun olen lueskellut koulussa ns kiusaamisesta -- ihan liian lievä ilmaus tuo on sille että iso ryhmä soveltaa kaikkea keksittyä julmuutta --- sillä kohdin olen ajatellut, kuinka siinä 14v iässä kokee ettei kuulu oikein kehenkään. Vaikkei edes kiusattaisi, vaikka iolisi jokunen ns kaveri jne. Tietää, että suhde vanhempiin on muuttumassa, ja silloin eiu vielä tiedä että keski-iän kolkutellessa se kuilu ei enää olekaan niin järkyttävä -- eikä oikein ole kiinni missään uudessakaan. Silloin ainakin itse olin yksinäisimmilläni. Tiesin niin vähän tulevasta, eikä semmoista sukupolvikokemusta vielä ollut kuin hahmollaan, näiden kanssa osapuilleen tulen aikanani rakentamaan omaa elämääni --- ja niin tulee olla.
Jos silloin jätetään yksin, jos silloin ei löydä paikkaansa kun sitä ei ole vielä ehtinyt edes kuin huomaamaan, kappas, olen olemassa, silloin on yksinyksin. Joulun aattokirkossa saarnan pitänyt pastori sanoi tosin, silloin ihminen vasta yksin onkin, ,kun hän on kaksin yksin.
Ettäpä tätä tuota noin... Vanhuus saattaa olla vaikea jos se on kipujen täyttämä eikä aivan konkreettisesti saa apua, jos kaatuu eikä avunhuutoja kuulla, mutta näin saattaa tapahtua iästä riippumatta, sen tiedän. En ehkä saa tästä kysymyksestä vieläkään otetta.
Voiko olla mitään kamalampaa kuin yksinäinen vanhuus? Hyvä tavaton, kyllä aivan varmasti voi.
