Se on reissu tänään Vanhojen tanssin katseluun.
Ja sehän sopii vanhalle, katsella. Itseään, -kin.
Mutta kyllä nuoret ovat kauniita! Ja komeita.
Miten maailma makaa? En tahtois lähteä yleiseen vouhkaamiseen, siihen mikä on vaahtoa.
Matkakuumetta.
Että kaikki menisi hyvin. Että jaksaisi.
Enää ei ole nuoren voimia. Vanhan pitää, ja vanha osaa varautua. Liike on hidas. Tahti on pehmeä. Lause on lyhyt. Virke pätkä. Turjake.
Muisti laahaa. Mihin sitkeys riittää? Mihin voima? Mihin usko? Luotanko? Kuinka hyvin tunnen itseni? Vähenevätkö yllätykset? Uskonko vai odotanko? Teenkö ja toimin? Jättäydynkö laakereilleni?
Näitä pohdin nyt. Tähän olen päätynyt nyt. Tästä jatkan nyt. Nykien ja nytkähdellen välleen, sukien ja sutkahdellen tälleen. Kulloinkin, mitä milloinkin toisaalta, todella vakavasti totuuteen pyrkien välillä.
Jotta eivät totuus ja tasapaino unohtuisi, huumorin kukasta kehkeytyy kaunein. Ja kun muuta ei voi pieni ihminen, suurikaan varmaankaan. Kuka on suuri, kuka on pieni? Yhdessä olemme kuitenkin voimakkaita.
Tai ainakin tuntuu siltä. Hysteria vaanii nurkan takana. Mistä tulee johtajan tarve? Keskittymisestä? Yksilön turvan tarpeesta suurten ja selittämättömien asioiden edessä? Yksinhän ihmistä ei ole. Ajattelu on väliaine, joka liudentaa. Usko synnyttää sanat ja sana on teko.