Kyl maar juu. Nyt on torstai kuten viikko sitten. Ohjelma alkaa syksyn osalta olla putkessa. Sopivasti aktiviteettia kullekin päivälle. Sitä ihmettelin äsken, että ... mutta se karkasi mielestä ... ainakin sitä nyt, kun muisti on kehittynyt(?)/muuttunut(?)/pelkistynyt()? vaiko vaan huonontunut? Muistamisen muuttuminen ei ole vain aivojen kalkkeutumista? Vai mitä vanhenemisprosessi on? Voisiko olla oleellistumista? Ainakin se on totaalinen prosessi kuin kuolema. Nimenomaan prosessi kuitenkin, sillä kuolema ei ole. Se on kertakaikkinen. Vanheneminen on prosessi, vähittäinen. Kuitenkin totaalinen. Ihminen vanhenee sieltä sun täältä. Valmiudet rapistuvat. Ihminen kuluu. Elimistö.
Lämmin syys. Aurinkoinen syys. Sienikostea syys, vaan ei ikävyys. Kesän kaihosta ei tietoakaan, vaikka sekin oli.
Nyt tulloo enkka valvomises: neljä tuntia kolmen tunnin unen jälkeen. Odotettavissa on vielä pari tuntia unta, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa.
Lähtis nyt kunnolla lentoon kirjoittaminen, ni olis jotain hyötyä eikä pelkkää vatvomista pähkäilyn lomassa, vatvomista ja ajan kuluttamista. Aika kuluu kuluttamattakin.
Oli äsken hauska ajatus, mutta ehdin sen jo tyrmätä ennen kuin julkaisen. Nimittäin kun katsoin TV-ohjelmaa, uutisten jälkeen Elämäni biisissä on Paavo Väyrynen, mikä tuotti ajatuksen että täytyy olla uusinta. En kuitenkaan hyväksynyt ideaani, koska tunsin että ei kiusata vanhaa miestä. – Olipa Vuokko-rouva muuttunut! Hän on sairastanut ilmeisen vaikeaa syöpää. En ehtinyt edes tunnistaa enkä olis tunnistanutkaan, ellei olisi mainittu.
Vaasan Herikseen on sitten ilmoittauduttu majoitukseen kentän vieressä hostelliin. Hiukan haikeutta on ilmassa sikäli, että tietyt tyypit ikänsä vuoksi eivät enää lähde, että koska on minun aikani jäädä kotiin? ”Kotjmieheks”, kuten termi kuuluu. Saapas näkee. Meikän odotushorisontissa ei vielä piitkään aikaan. Mutta kuitenkin. Eräänlaista painetta on ilmennyt.
Nyt on maanantai. Huomenaamulla otan viimeisen kuuritabletin.
Huomenna on tiistai, kahvakuula ja srk:n lounas. keskiviikkona on Katu-pappila, torstaina Asahi, perjantaina Katu-pappila. Lauantaina lakanoiden vaihto, sunnuntaina Herättäjän kirkkopyhä Paavalin kirkossa Helsingissä ja klo 16 Siionin virsien läpiveisuiden 10 seuraavaa virttä.
Näin se homma etenee. Loppu lähenee, mutta ei vielä. Tai siis lähenee koko ajan, mutta äärimmäisen hitaasti ja hienovireisesti ja hienotunteisesti. Löysin eilen mielestäni hyviä sanoja vaimolle, kun puhuin – puhuja-ammattilaisen poika kun olen – suhtautumisesta kremppoihin. Mielestäni hän valittaa liikaa, ja täyttää sillä liikaa elämääni, etten pysty luovaan työhön paneutumaan. No jostakin se inspiraatio ja pato aukeni, pääsin loihe lausumaan vakuuttavia sanoja suhtautumisesta itsessä oleviin muutoksiin: että ottaa aikansa sopeutua, mutta että kaikkeen tottuu silloin kun on pakko ja että aika parantaa. Aika parantaa –fraasia en käyttänyt, kuitenkin sitä tarkoitin. Ilmaisin asia vain toisin sanoin tuoreemmin, en tarkoituksella pyrkiäkseni tekemään vaikutuksen, vaan se vain tuli sisältäni elettynä ja koettuna ja oli sillä keinon tehokkaampi. Tunsin hänen saaneen uutta virtaa. Me molemmat saimme, ja läksimme omille tahoillemme lenkille, koska vaimolla toimii pää, minulla jalat.
”Hitaasti ja hienovireisesti”. Oi kuinka kauniisti sanottu! Ainakin ’hienovireisesti’. ’Hitaus’ nyt ei ole välttämättä positiivista. Hitaudella tarkoitan sopeutumista väistämättömään. ”Väistämätön” tuntuu kuitenkin liikaa pakonomaiselta. Miksei aina voi väistää. Yksi väistämisen muoto on oikean ja vasemman lisäksi pysähtyminen ja senkin lisäksi perääntyminen ja perääntymisajatukseen helposti liittyvä vauhdin ottaminen. Siis tilanteen tarkastelu sen kaikilta puolilta. Tilanteen haltuunotto ja sitätehen sen käsittely. Tasapaino. Maailmansa hahmottaminen., minkä hahmottamisen sulauttaa kauniisti Rukous, rukous ja aina vaan rukous, Herraan, Kaikkein Korkeimpaan turvautuminen (Pekka näyttää lähestyvän finaalia).
No älähäm mittää. Ei anneta vielä periksi. En anna vielä periksi. En aio vielä lopettaa, kun kerran alkuun pääsiin. Kuinka pitkälle virtaa riittää, sen tietää yksin Hän. Mutta ennen kuin jatkan, käyn pissalla.
Mutta onhan tässä jo pituutta, että kehtaa julkaista, että yrittänyttä ei laiteta.
Vai vieläkö tulis jotain? Olisko odotettava vähän? -
Olen minä aforismejakin kirjoittanut, uusin Lyhyestä pitkä kaunis.
25.9., siis tänään
Ylihuomenna mennään koko konkkaronkka, ne ketkä lähtee, ne menee, siis me, jotka menemme. Aiemmin on ollut pari-kolmekymmentä, nimittäin lammelle veisaamaan, eiku laulamaan, ja paistamaan makkaraa, Katu-pappila –yhteisö. – En oo suanunna ehottoo virren virttä aekoin, koska jengi on niin keskustelusuuntautunut ja veisuuvammainen, että pastori on päättänyt enemmistön tahtoa ja taipumusta seuraten pitää veisaajien mölyt mahassa. Olishan sitä saanut väliin luikaattoo toivevirsiehdotuksen, mut en ole rohjennut arvellen porukan pitkästyvän, ja kun olen ”syntymässä säikähtänyt” eli arka körttiläisyyksineni täällä jossain yleiskirkollisuuden, kansanraamattulaisuuden ilmastossa. Ehdotukseni on nimittäin noudattanut malmivaaralais-perinteistä- ja siis harvemmin veisattavaa ja vähemmin yleisesti hallittavaa osastoa. – No mikäpä tässä Jumalan maailmassa: ”Ah mitä vaivaa vastusta, saa matkalainen kohdata.” Pieniähän ne on meikäläisen murheet monien muiden rinnalla, ja nyt tarkoitan heitä todella alatien kulkijoita, heitä jotka vaivoin jos koskaan, osa, ehkä enemmistö eivät urkene kynnyksen yli toiseen todellisuuteen, siihen jossa luvataan parempi elämä; toivonsa heittäneet, urautuneet.
Ihmeellinen on se luonnon laki, että heikot sortuu elon tiellä, jätkä sen kun porskuttaa. Heitä jotka eivät jaksa, heitä ei vaan sitten enää ennen pitkää ole. Me olemme jääneet tänne ja elämä kantaa. Elämä antaa, minkä antaa. Kuolema ottaa omansa. Kuolleet eivät puhu. Paitsi lähimmille – aikansa - (heille joita on, sillä useimmiten sortuneilla ei ole lähimpiä. Siksi he eivät ole jaksaneetkaan.) Sitten heidän äänensä hiljenee. Kuvitteellinen vuoropuhelumme lakkaa. Muistot haalenevat. Teot ovat jollakin salaperäisellä tavalla elävinä vaikuttamassa ihmiskunnan työn kerrostumana.
