Poikosena meillä oli kotiin ostettuna mopo, mikä oli paljon käytössäni, kun olin niin utelias. Kerran sain päähäni kirkonkylällä käynnin sijasta kurvatakin Kankaanpäässä Pesolaan menevälle tielle. En oikein niitä teitä tuntenut, niinpä olinkin harhaantunut etelän suuntaan ns sotatielle, mikä vie tänäänkin Kauhavalle. Pystyin itseni lopulta paikantamaan, kun takaa tuli kolisteleva juna ihan lähellä, mutta ei näkyvissä. Tajusin, että edessäni tulisi olemaan Fleiniin menevä ura, koska sieltä suunnasta olin poikajoukon mukana käynyt Pääjärvellä. Isommat polttelivat tupakkia ja me pienemmät emme. Päätin, että kun polku Fleinin pelloille tulee vastaan, niin lähden ajamaan sitä kotiin Korpelaan.
Pelloilta sellainen matala kaareva nousu vei ihan kunnon metsään. Tiesin taas, että vasemmalle kädelle jäisi ns lasikiven ottomonttu. Pysäytin mopon tien laitaan ja kävelin montulle. Tästä paikasta tuli minulle monien syksyjen ajan metsästysreissujeni kiertokohde. Muistan eräänkin kerran päässeeni jyrkkäreunaisen vesikuopan laidalle, kun lähipuihin kahahti muutamia teerejä. Ampua pämäytin mielessäni varman saaliin, mutta ei,,,, Oli pakkaspäivä ja haulikon nallipiikki ei iskenyt voimalla nalliin, kuului vain vaimea naks. Meillä ei kotona ollut sellaista ruuvimeisseliä, jolla olisin voinut irroittaa aseen puuperän ja katsoa vian aiheuttajaa.
Aseesta yksi Erkki pääsi sanomaan, että ronapyssy, korjaa se. Olimme nimittäin isolla porukalla ajattamassa kettua Mansookorven suunnalla, kun omalle passipaikalleni tuli punainen pystykorva,,,sitten tajusin, että se onkin kettu ja yritin nopealla poskilaukauksella saada sen nurin. Ei taaskaan muuta kuin naks,, Nyt älysin mennä Kauppias-Erkiltä lainaamaan riittävän leveäteräisen ruuvimeisselin saadakseni aseesta perän irti. Syynä oli se, että haulikkoa pystyssä pidettäessä vuosikausia sen nallipiikin jousi öljyyntyy sellaiseksi tökötiksi, että se estää nallipiikin liikkeen pakkasella.
