MINUA ON VEDETTY
VILJO PORKOLA
A lku tapahtui kesällä 1931. – En muista tosin koskaan olleeni tietoinen jumalankieltäjä. Äidin opettamaa iltarukousta täytyi lukea, koulun uskontotunnit tuntuivat jollakin tavalla mielenkiintoisilta, ja erityisesti sieltä lapsuuden vuosilta loistaa muistoissa kirkkaana kaste ja se hetki, jolloin ensi kerran sain nauttia Herran pyhää ehtoollista. Kaste minun kohdallani toimitettiin eräistä olosuhteista johtuen niin myöhään, että sen hyvin muistan. Se rippikoulu, jota jouduin käymään, oli kehno. Käskyt luettiin häthätää läpi, eikä muuta, mutta Herran pyhä ehtoollinen – se oli pyhä hetki.
Mainittu kesä oli kuitenkin mullistava. Olin silloin niinkuin monesti ennenkin viettämässä kesää Kaavin Maarianvaarassa mummon luona. Mummoni luki aina sunnuntaisin kamarissa ääneen Malmivaaran saarnakirjaa ”Viestejä vaivatuille”. Kuinka ollakaan, eräänä sunnuntaina pyysin minä saada lukea ja mummo saisi kuunnella. Näin vietimme yhdessä monta sunnuntaita. Samalle pyhälle merkityt saarnat luettiin yleensä kaikki. Samoina viikkoina osui luettavakseni talon kirjojen joukosta Juhani Ahon ”Kevät ja takatalvi”. Luin sen kuin puoleensa vetävimmän jännitysromaanin. Jotenkin kirkastui, että heränneet ihmiset ovat totuuden puolella.
Elokuun 10 päivänä lähdin kotiini Viipuriin. Se oli merkillinen matka. Maarianvaarasta Viinijärven asemalle ei silloin ollut mitään vakituista kyytiä. Kulkiessani jalkaisin tuota 18 kilometrin taivalta sanoin kuvaamaton kaiho täytti sydämeni. Oli ikävä, kun täytyi lähteä mummon luota pois, oli jotakin muuta, mahdoton tulkita. Joensuun asemalla jouduin odottamaan useita tunteja junaa. Siinä hälisevän joukon keskellä istuskellessani edellämainittu tunne vain syveni ja siellä rupesi kaukaa häämöttämään ajatus: ”Minun täytyy päästä Jumalan omaksi”, ja koetin tehdä päätöksiä siihen suuntaan. En käsitä, mikä minut siihen vei. Se tuli siellä kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Nykyistä edellisessä kristinopissa sanottiin, että Jumala kutsuu meitä mm. sisällisillä vetämisillä. Miksi se nyt on jätetty pois? Eikö Jumala enää sillä tavalla kutsukaan? Onko se harhaoppia? Onko kysymyksessä jonkinlainen liiallinen ihmiskeskeisyyden (subjektiivisuuden) välttäminen? Mutta eivätkö nykyisen kristinoppimme mainitsemat elämänkohtalot ja kärsimiset ole hyvinkin henkilökohtaisia? Ei Jumala ole mihinkään sidottu, ja hänellä lienee varastossaan muitakin keinoja meidän ihmisten taltuttamiseksi kuin vain ruoska. Minusta ainakin tuntuu, että Jumala suuressa armossaan on minua kutsunut sillä tavalla, joka lähinnä tuntuu sisälliseltä vetämiseltä.
Junamatka yötä myöten Viipuriin kului samoissa tuntemisissa. Olin sanoinkuvaamattomassa mielentilassa. Väliin tulivat kyyneleet silmiini. Näkymätön käsi veti johonkin, josta en vielä tiennyt, minne. Joka tapauksessa kaikki hahmottui päätökseksi: ”Minun on päästävä heränneiden seuroihin”, ja silloin pidinselvänä, että se minun kohdallani merkitsee myös körttipukuun pukeutumista. Tämä on sitäkin ihmeellisempää, kun en koskaan vielä ollut seuroissa käynyt, tuskin monta herännyttä nähnytkään. Silloin tuskin pystyin erittelemään, mitä tapahtui. Tuskin käsitin täysin sitäkään, että Herra kutsui. Minua vain vedettiin, enkä halunnut panna vastaan. Jälkeenpäin olen tätä paljon miettinyt ja joskus järkeillyt sitä: entäpä jos se oli vain 17-vuotiaan nuorukaisen ihanteellisia haaveita, jotka Juhani Ahon ”Kevät ja takatalvi” viritti. Eihän siinä mahtanut olla herätyksen perinnäisiä tuntomerkkejä, sydämen särkymistä ja raskasta synnintuntoa. Oli mitä oli, näin tapahtui, ja mikään muu minun elämässäni ei ole merkinnyt niin paljon kuin tuo yö junassa Joensuusta Viipuriin. Mainittakoon tässä yhteydessä sekin, että kaiken kanssa yhteen nivoutui ajatus: ”Jos pääsen ylioppilaaksi, rupean lukemaan papiksi.”
Saavuttuani kotiin Viipuriin menin kohta enoni Emil Tiilikaisen luo, joka kaupungin lähistöllä toimi opettajana ja oli kovasti herännäismielinen. Hän hämmästyi suuresti, kun heti alkuun kysyin: ”Missä täällä Viipurissa on seuroja?” Tämä enoni merkitsi minulle noina aikoina paljon, ja kovaa kovempi oli kokemus, kun myöhemmin meidän tiemme erosivat.
Seuroja pidettiin Viipurissa hovioikeuden arkiston vahtimestarin Albin Pylkkäsen kotona. Aina kun luen Uudesta Testamentista Priskasta ja Akylaasta ja heidän kodissaan kokoontuvasta seurakunnasta, esim. Room. 16:3-5, tulee mieleeni edellä mainittu pieni, keittiön ja kamarin käsittävä asunto siellä Viipurin Vanhassakaupungissa Arkiston pihassa. Se oli kovin piilossa, vaikea löytää, mutta sen tunsivat ne, jotka sinne johdatettiin. Seurat olivat sunnuntai-iltaisin miltei aina tuossa asunnossa. Ne olivat ulkonaisesti mitä vaatimattomimmat, harvoin siellä oli ketään puhujaa, mutta sitä enemmän veisattiin ja usein luettiin illassa kolmekin pitkää saarnaa. Pitää paikkansa, mitä piispa Malmivaara paljon myöhemmin sanoi, että seurat voivat kyllä olla ilman puheita, mutta eivät ilman veisuuta. Seuraväki oli enimmäkseen nuorta väkeä, kotiapulaisia, diakonissalaitoksen väkeä ja asevelvollisia Etelä- ja Keski-Pohjanmaalta.
Nykysin mitataan seuroja joskus puheiden runsaudella. Noissa seuroissa ei puhuttu. Mutta kaikki, jotka siellä saivat käydä, kertovat niistä elämänsä pyhinä muistoina. Ensimmäiset seurat minunkin kohdallani olivat senlaatuiset, että viikko kävi hyvin pitkäksi seuraavaa sunnuntaita odottaessa. Pitipä käydä miltei joka päivä koulusta käsin Pylkkäsellä.
Kun näin jälkeenpäin muistelen niitä henkilöitä, joiden kautta Herra on minua vetänyt, on mainittava edelläkerrotun kodin emäntä Anna Pylkkänen. Hän ymmärsi merkillisellä tavalla, oli valistunut ja osasi hienovaraisesti hoitaa. Ehkäpä Herra antoi hänelle juuri silloin sen, mitä tarvittiin. Hän lahjoitti minulle kirjasen ”Huutavan ääni korvessa”, josta pitkiksi ajoiksi tuli rakkain kirjani. Sanotaan, että se on kova kirja. Ehkä se on, en sitä silloin ajatellut, se tuntui vastaavan omaantuntooni. Minä tarvitsin tuon kirjan julistusta, kirjan, joka mm. sanoo näin: ”Rakas sielu, seisahdu synnin juoksustasi, ennen kuin tien pää tulee ja sinä joudut kauheaan ja onnettomaan tilaan, huomaa ja ymmärrä, missä hirmuisessa vaarassa sinä olet, jos olet kääntymätön ja uudestisyntymätön.” Mutta sama teos kehottaa sydämensä pohjasta huutamaan Jeesuksen tykö, että hän sulasta armostansa auttaisi ja armahtaisi ja sanoo, että hän tekee sen lunastuksensa perusteella. Minä tunsin tarvitsevani herätystä. Jouduin jatkuvasti huokaamaan: ”Herätä, Herra, minut hurskaasti, ota minut kokonaan!” Näin varsinkin silloin, kun jouduin vähänkin yksinäisyyteen. Erityisesti muistan erään tunnin koulusta. Viipurin Kaksoislyseossa oli alakerrassa suuri eteisaula, jonne kaikki koulun oppilaat jättivät päällysvaatteensa, ja tuntien aikana oli aina vuorollaan joku oppilas eteisessä vartioimassa, ettei mitään häviäisi. Satuin tuona syksynä erääksi tunniksi sinne vartioon – ehkäpä en paljon vartioinut, piti vain rukoilla siellä suuressa tyhjässä eteisessä, että minä raukka pelastuisin. – Eikä ole ihme, että Siionista löytyi usein veisattavaksi: ”Jo joudu mun sieluni heräämähän…”
Tulihan sitä luetuksi monta muutakin hyvää kirjaa, oikeastaan kaikki, mitä Herättäjä-Yhdistys oli julkaissut.
Seuraväki oli siis yleensä nuorta väkeä. Minulle henkilökohtaisesti hyvin läheisiksi tulivat Veikko Viinikainen, Lauri ja Veikko Väätäinen ja Kusti Korhonen, jonka kanssa istuttiin monet illat koulutehtävien ääressä ja koetettiin välillä kysellä, kuinka me oppisimme parannusta tekemään. Me nuoret tunsimme väkevästi tarvitsevamme vanhojen heränneiden ohjausta ja huolenpitoa. Ei tullut mieleenkään tuo nykyajalle ominainen nuorten eristäytyminen omaan joukkoonsa. Me tarvitsimme vanhoja, heillä oli kokemuksia, meillä ei ollut. Ja me viihdyimme heidän seurassaan. Heidän joukostaan tulkoon mainituksi Pielavedeltä Viipurin puoleen kulkeutunut Miina Hellsten, jonka isoisä oli Rosendalin historiassa kerrottu Juhana Poikonen. Lappeenrannasta kävi aina silloin tällöin ”Verrosen ukko” ja puhuikin joskus. Minusta nämä vanhat heränneet olivat hyvin kauniita ja ajattelin, jospa saisin tuollaisten lähellä aina olla. – Olin ennen ollut monta vuotta innokas partiolainen, mutta se rupesi tuntumaan tyhjältä ja jäi.
Seuraavana kesänä olin jälleen Kaavilla, josta tein pitkän polkupyörämatkan Nilsiään. Siellä oli Matti Väätäinen, Vihtori Pekkarinen ja monet muut, joiden kautta Herra veti, ja ennen kaikkea Kalle Tiihonen, jota edelleenkin muistossani pidän yhtenä rakkaimpana ystävänä, hengellisenä isänä. Hänellä oli armo olla aina innokas Herran työssä. Hänellä oli merkillinen taito osoittaa, kuinka ihmeellisiä Jumalan työt ovat. Vielä vanhuudessaankin hän puhui palavasti herännäisyyden ihanuudesta. Se, mitä piispa Koskimies kirjoittaa Antti Rissasesta, sopii täsmälleen Kalle Tiihoseenkin, joka oli oikeastaan Antin oppilas: ”Ihmeellinen mies, lempeä ja ankara ja samalla suurenmoisesti yksipuolisesti körttiläinen.”
Vuonna 1934 pääsin ylioppilaaksi ja syksyllä Helsinkiin ja asumaan Heränneiden Ylioppilaskotiin. Samana kesänä ratkesi körttipukukysymys. Se ei ollut minua vuosien kuluessa ollenkaan jättänyt, ja siitä muodostui sisällisesti, jos ulkonaisestikin, hirvittävä taistelu. Monta päivää olin aivan epänormaalissa tilassa, kuljin levottomana paikasta toiseen, yöllä valvoin ja kieriskelin vuoteellani. Selvisihän sekin niinkuin selvisi, eikä sitä ole tarvinnut katua. Myöhemmin minut johdatettiin Nilsiään ja Kiuruvedelle papiksi. Siinäkin Herra kuuli tämän nuorukaisen lapselliset rukoukset.
Niin! Näin on tapahtunut. En voi muuta sanoa, on tapahtunut. Ei kai muuta mahdollisuutta ole ollut, näin tuntuu. Kaukana siitä, että se olisi ollut helppoa. Riisuttu on, ja näyttää siltä, että Herran täytyy vielä paljon riisua, jos aikoo minut pelastaa. En ole sitä vielä saavuttanut. Tarvitsen jatkuvasti vetämistä ystävien salattuun elämään. Aina uudestaan saan havaita, tuota ja tuota en ymmärrä, olen ulkona.
Eräs asia on kuitenkin varma. Herra kysyy minulta: ”Oletko hyljännyt ensimmäisen rakkautesi?” Minun ensimmäinen rakkauteni on herännäisyys, jos sen hylkään, minä hukun. Olen saanut kokea sen, mitä joku aikoinaan sanoi: ”Ei ole mitään niin ihanaa kuin herännäisyys.” Se on vakaumukseni ja kokemukseni vielä nytkin. Koetan pyytää, että myös lapseni saisivat sen kokea, sillä luulen, että se, mitä heränneissä ystävissä on kaunista, on Kristuksesta.
Lämpimään tupaan – tieni heränneiden pariin (toim. Jussi Kuoppala ja Paavo Maunula, 1961, s. 93-103)