Teodikea tutkittavana

[Leena]

 Jos pääsisi asiaan. Taitaa olla viisasta kerrata mistä aloitti.
Matti Hyrckin vk ei nyt tietenkään kerro ihmisen uskonkokemuksesra kaikkea, mutta se on selkeämpi kuin nuo Fowlerin eri vaiheiden tutkimukset. Muitakin on kyllä. Fowleriin olen muutoin mieltynyt, mutta hän on ottanut hirmuisia määriä taustamuuttujia, joilla puolestasn on runsaasti taustamuuttujia ja siten on kyllä huiman kiinnostava mutta auttamattoman sekava.

Itse teodikean tutkiminen on haaskattua aikaa. Siis minkä tähden Junala ei pousta pahaa jos on hyvä ja kaikkivaltias. Sen sijaan sitä voi tarkastella voidaanko nähdä yhteyksiä tuon kysymyksrn, ha ihmisen jumalakuvan välillä.

Varför?  Niin lukee vuoden vanhana kuolleen lapsen ristissä jollakin vanhalla hautausmaalla Ruotsissa. Tai oikeammin, hvarför. Silloin on varmaan kuollut johonkin kulkutautiin paljon lapsia.
Gud vet hvarför, lukee toisessa ristissä jonka alla lepää myös pieni tyttö.

Hyrck luokittelee jumalakäsityksiä, ja onhan sekin tapa nähdä. Täydentäisin niitä joiltakin oson mutta ennen kaikkea tältä:  ihmisellä on taipumus ottaa kehityksellinen askel taaksepäin suojautuessaan iskulta. Niin käy useasti, lisäksi arvelen että ne käsitykset saattavat olla sisäkkäinkin.

Ajattelin talvella katselevani tätä kokemusta hyvin yksinkertaisesti siihen nähden miten Hyrck kuvaa väitöskirjassaan mielen kuvia Jumalasta. Varhaisinta hän nimittää Houkuttajaksi. Jos on odottanut saavansa Jumalalta pelkkää hyvää, siinä tapauksessa kohdatessaan jotakin järkyttävää pettyy ja vihastuu.

Varsin usein siirtyy seuraavaan ruutuun, eli hyvin tiukan sotajoukkojen Jumalan väkeen. Tämä
vaihtoehtoinen Herra Sebaot saa ihmisen uskomaan että kyseessä on rangaistus.

Nämä kaksi tapaa ajatella muistuttavat Melanie Kleinin ihmiselämän ensimmäisiä yrityksiä ymmärtää että tässä olen minä ja tuossa on toinen. Ja se toinen on omituinen. Välillä läsnä välillä poissa. Hyvin ikävä tapaus pysytelkessään poissa! Kuitenkin kyseessä on vain ihmisen mielikuva.

[Pena]

Kokeeko edes pieni lapsi hyvän ja pahan vain suhteessa itseensä? Pidän ihmiselle tyypillisenä 'itkeä itkevien kanssa ja iloita iloitsevien kanssa'. Teodikean ongelmakin on paljon muutakin kuin ahdistusta siitä, että minulle kävi huonosti, vaikka Jumala on hyvä. Järkyttyyhän suurin piirtein ehjä ihminen vaikkapa vuoreen lennetyn matkustajakoneen vuoksi riippumatta siitä, pelkääkö hän koneessa olleen tuttuja tai ei.

[vn]

Pieni ajatuksen heitto lyhyesti viikon takaa.
Kyllä pieni lapsi varsin vakavana ja hiljaisena vieressä osaaottavasti katsoo
kun huomaa aikuisella olevan pahan mielen.

[Leena]

Kokeeko edes pieni lapsi hyvän ja pahan vain suhteessa itseensä? Pidän ihmiselle tyypillisenä 'itkeä itkevien kanssa ja iloita iloitsevien kanssa'. Teodikean ongelmakin on paljon muutakin kuin ahdistusta siitä, että minulle kävi huonosti, vaikka Jumala on hyvä. Järkyttyyhän suurin piirtein ehjä ihminen vaikkapa vuoreen lennetyn matkustajakoneen vuoksi riippumatta siitä, pelkääkö hän koneessa olleen tuttuja tai ei.

En kirjoittanutkaan tällä kertaa pienistä lapsista vaan vastasyntyneistä ja noin kolmen kuukauden ikäisistä vauvoista. Hyrck käyttää Melanie Kleinin tutkimia  ensimmäisen elinvuoden kokemuksia. Kuinka Klein niistä loi käsityksensä on pidenpi juttu ja taidan sen nyt sivuuttaa.

Ensimmäisenä vuonna vauva kehittää perusluottamuksensa pohjan. Muutaman kuukauden ikäinen ei vielä oikeastaan ymmärrä missä oman itsen ja toisen välinen raja kulkee ihan täydellisesti. Paljon aikaa kuluu nukkumiseen, ja hereillä on tavallisesti tuntemuksia, että olo ei ole  hyvä. Vähitellen sitten alkaa noin puolivuotias käsittää, että on toinen, jolta saadaan sitä hyvää oloa. Se toinen on hyvin tärkeä, lapsi vierastaakin muita, kuka enemmän kuka vähemmän.

Taaperoikäisetnsitten jo käyttäytyvät tavalla josta kirjoitatte.

Vaikuttaa yhtäkaikki,  että mikäli tuohon hyvin varhaiseen käsitemaailmaan jää valuvikoja, ne näyttäytyvät aikuisiällä.

En kovin innokkaasti lähde tällä erää keskusteluun perintötekijöistä, vakavista traumoista tai muusta sellaisesta, mikä näyttäytyy käyttäytymisen tasolla sitten isona.  Käyn läpi erään ajattelutavan, joka alkaa Hyrckin väitöskirjan kertauksella. Matti Hyrck kirjoitti "Mielen kuvat Jumalasta" ja otti pohjaksi ne vaiheet, joiden kautta ihmisen perusluottamus rakentuu. Enpä edes kiistele siitä, erehtyikö Klein. Jos jumitun sellaiseen,  en taida milloinkaan päästä ihan omiin tuumailuihini.

Mietin, kävisikö, että pohdiskelemme muut kuin imeväiset eri tarinassa?  Tämä kertomus jäi pahasti kesken, jäimmekö sitten miettimään mitä voidaan tietää vai kuinka kävi. Taisi tulla itsellenikin kiire.

Edellä mainitsin jotakin hyvin varhaisesta elämänvaiheesta. Mitä tekemistä sillä on tärkeimmän, kärsivän Jumalan kanssa, koetan saada sanoiksi nyt yksinkertaisemmin, lyhyemmin ja vähemmän kapulakielisesti kuin alkuun. Viisaan näköinen teksti ei välttämättä ole viisasta.

[Leena]

Jokin maininta vastasyntyneestä on yhtä kaikki tärkeä.

James Fowler, jonka moni kenties tuntee siitä että hän teki hyvin laajan ja monipuolisen tutkimuksen spiritualiteetin ominaisuuksista vaikuttaa vakuuttuneen että se on ihmisen mielen rakenteellinen ominaisuus.

On vielä vaikeaa puhua uskosta tai hengellisyydestä, kun ajattelee vastasyntynyttä. Moni piirre ja taipumus on idullaan, koko ihminen on siinä odottamassa ja tarvitsemassa aivan konkreettista apua mutta sen lisäksi suhdetta siihen toiseen joka vie epämääräisen huonon olon, kivun, kylmän ja mahdollisesti jo yksinäisyydenkin  pois.  Mutta Fowlerin mukaan myös valmius uskoon ja jumalasuhteeseen on todella yhtäläisesti idullaan, kuin valmius aikanaan tulla vanhemmaksi.

Raamattu viittaa iankaikkisuuteen, jonka Jumala on piirtänyt ihmisen sydämeen.

Jos pitäytyy vain Fowlerissa,  eikö  ole väärin riistää ihmiseltä tämän, hänen rakenteeseensa kutsuvan ominaisuuden kehittyminen jättämällä se ravinnotta? 

Onko mahdollista, että tuo rakenteellinen ominaisuus olisi toisilla jo syntymästä, oikeammin, kohdusta saakka voimakkaampi?

Se oikeastaan vain osoittaisi entistä lujemmin kuinka ihminen on kaikessa Luojastaan riippuvainen. Ei ole siis pienintäkään aihetta katsella tyytyväisenä edes omaa uskoaan tai edes Jumalan ikävöintiä!

[Pena]

Otsikon mukaan pohdin teodikeaa enkä varhaislapsuuden kehityspsykologiaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että käsitys ihmisestä lähtökohdaltaan itsekeskeisenä olentona on yksipuolinen. Laumaeläimiähän me olemme ja sellaisina meitä koskettavat toistemme onni ja onnettomuus. Jos itsen ja toisen ero ei ole selvillä, ei ymmärtääkseni ole olemassa 'minää' ja 'sinää' vaan 'me'.

[Leena]

Teodikean ongelmakin on paljon muutakin kuin ahdistusta siitä, että minulle kävi huonosti, vaikka Jumala on hyvä. Järkyttyyhän suurin piirtein ehjä ihminen vaikkapa vuoreen lennetyn matkustajakoneen vuoksi riippumatta siitä, pelkääkö hän koneessa olleen tuttuja tai ei.

Malta vähän  . 
En ole vielä ihan noin pitkällä.

Tätä kaikkea todella nimitetään teodikean ongelmaksi, eli missä Jumala oli kun häiriintynyt pilotti päädi yksinään ohjaamoon (jos se meni näin) tai tsunamin iskiessä. Tai kahdeksanvuotiaan lapsen menehtyessä omien vanhempiensa tehdessä kerrassaan pahaa.

Kannanotot ovat tervetulleita, mutta ajattelen tällä kertaa hyvin hitaasti. 

[Leena]

Otsikon mukaan pohdin teodikeaa enkä varhaislapsuuden kehityspsykologiaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että käsitys ihmisestä lähtökohdaltaan itsekeskeisenä olentona on yksipuolinen. Laumaeläimiähän me olemme ja sellaisina meitä koskettavat toistemme onni ja onnettomuus. Jos itsen ja toisen ero ei ole selvillä, ei ymmärtääkseni ole olemassa 'minää' ja 'sinää' vaan 'me'.

Tuo kaikki on ainakin melkein totta, mutta jos koettaa hahmotella sanoiksi jotakin hyvin vaikeaa, ja kaikesta huolimatta uumoilee että jotakin on, ehkä ei löydettävissä, niin kuvattavissa, tarvitaan kärsivällisyyttä.

Ihan vastasyntyneen täytyy olla itsekeskeinen, muutoin eloonjääminen on kyseenalaista.
Kehityspsykologia saattaa olla eräs tie ihmismielen ymmärtämiseen ja usein sitä onkin.

Naputtelen usein nopeasti ja ajattelenkin nopeasti, tällä kertaa en koska en vain voi.
Olen kertonut jotakin siitä, kuinka ihmiselle ehkä kehittyy valmius suhtautua siihen mikä maailmassa on kovasti pahaa.

Luuletko, että saisin jatkaa?  Viimeksi juttu taisi katketa siihen että hyvin monet eivät yksinkertaisesti halunneet sitä.  En nytkään jatka, jos teema on ihan mahdoton.   

Toisinaan jonkin hyvän ja arvokkaan haeskelu kysyy kärsivällisyyttä.   

[Leena]

Kun perusluottamuksen lujittuminen etenee, kuljetaan sellaisen vaiheen ohitse, jossa noin 6-8 kuukauden ikäisen ihmisen alun käsitys toisesta hämmentyy.

Kleinin mukaan lapsi oivaltaa aivan alusta asti toisen, joskaan ei kovin selkeästi. Se jonka läsnäolo merkitsi hyvää, oli hyvä toinen. Vaihtoehto, nälkä ja märkä ja kylmä ja poissaolo, oli paha toinen. Ei siis poissaoleva huolehtiva aikuinen.

Mutta mieli kehittyy, siten väistämättä sen ymmärtäminen että hyvä ja paha kuuluvat sanan olennon ominaisuuksiin. Hyvää on rakastettu kiihkeästi, pahaa pelätty ja vihattu. Ehkä ei siten kuin me. Jos voidi peruuttaa vauvanelämään ja tehdä muistiinpanoja ne taitaidivat olla erikoisia.

Niin kuin edellisistä vaiheista saattaa tästäkin jäädä muisto, josta on vaikea irrottautua. On viisasta varoa hahmoa, josta ei saa selvää.

Ihminen ei oivalla itse vetäytyvänsä Jumalan luota, hän näkee Jumalan vetäytyvän. Hänellä on tärkeämpiä toimia kuin ihmisestä piittaaminen, kuten galaksien sommittelua. 

Tällä tavoin kokeva  ihminen on käsittänyt jotakin oleellista itsestään ja Jumalasta.

Jumala ei ole häntä varten.
Jumala on suuri, hän itse mitätön, eikä hän käsitä mistä syystä suuri Jumala vaivautuisi piittaamaan hänestä tai maailmasta ylipäänsä.

Jumala on suvereeni, eikä millään tavoin tilivelvollinen ihmiselle.

Nyt ihminen lähestyy jo teodikean kysymyksiä, mutta tämä tapa on agnostinen. Jumala saattaa hyvinkin olla olemassa. Ehkä Hän on jonkinlainen alkuräjähdyksen aiheuttaja. Mutta kysymys Jumalasta ja maan päällä tapahtuvasta pahasta on järjetön, sillä se ei millään tavoin koske Jumalaa, eikä teeman käsittely siten että Jumalaa ylipäätään vedetään koko keskusteluun ole mielekästä.

Asioita nyt ylipäänsä sattuu. Tapahtuu kaikenlaista, hyvää ja pahaa, on tietysti traagista että pahasta kuulee niin paljon.
Täytyy yrittää tehdä maailmasta parempi paikka elää.

[Liina]

Et halua pohtia genetiikkaa, entä epigenetiikkaa? En tiedä siitä juuri mitään, mutta bilsaa opiskeleva lapseni koettaa parhaan kykynsä mukaan sivistää minua kiehtovasta aiheesta. Lähipiirissä on identtinen kaksosparikki, jonka varhaisvuodet ovat olleet identtiset. Silti vain toinen sairastui krooniseen ja rankkaan kaksisuuntaiseen (onneksi lääkitys on saatu fiksatuksi), toinen komppaili hetken lievällä ja ohimenevällä depressiolla. Ehkä sekin on jonkin jumalan johdatusta.

[Leena]

Tällä kohdin ajattelen niin, että voisi jo puhua jumalakäsityksen dynamiikasta.

Ajateltaessa perusluottamusta, ollaan jo lähellä tavoitetta. Jokin kehityksen kysymys on jäänyt epäselväksi. Sellaiseen kohtaan tavallisesti taantuukin. Tai takertuu. Mahdollisesti luottamuksen tukeminen tällä kohdin korjaisi rakennevikoja. Tämä on pelkkä olettamus. Joskus haluaisin kyllä saada selville voisiko ihmisen tervehdyttää tällaista tietä kulkien.

Vaihtoehtona on agnostisismiin kannustaminen. Psyykkisesti henkilö jää ennnalleen.

Nyt on kuitenkin mahdollista ajatella kokonaista ihmisryhmää, tai oikeammin, ymmärtää sitä tai aikaa, jolle tällainen on tyypillistä.

Keskiajan ihminen ajatteli, että aika tapahtumineen virtasi häntä vastaan. Sellaiseen on vaikeaa eläytyä, mutta kai sen aikakauden tutkijat tietävät mitä puhuvat. Jos niin oli, kysymys "miksi" ei ollut juuri järjellinen. Jumalaan uskottiin kyllä.

Sen sijaan ajatus Jumalasta jolle maailma ei kuulu tai joka ei ole siitä kiinnostunut, on jo selkeästi postmodernismille ominaista -ja se aika jää jo taaksekin. Itse asiassa voisi hyvin olettaa että kysymykset Jumalan osuudesta, tahdosta tai sallimasta ovatkin katoamassa. Teodikea ei enää ole kenenkään ongelma, koska Jumalakaan ei ole. Tai moni kai täydentäisi:  koska Jumalaakaan ei enää ole.

Onko mahdollista, että ihmiset eivät ole saaneet jostakin syntymävuosilta 1950-  lujaa perustusta turvallisuuden kokemukselleen?  Vai onko mahdollisuus lujittaa rakenteellista, synnynnäistä valmiutta jumalasuhteelleen jollakin kohtaa katkaistu, mahdollisesti uskotellen sellaista sairaalloiseksi?   

Omaa kohtaloa koskevat kysymykset "miksi minä" ovat psykologisesti välttämättömiä, sillä ilman niitä ihmisen on vaikeaa ellei mahdotonta integroida myös vastoinkäyminen osaksi elämäbsä kulkua. Mutta teodikeakysymys se ei vielä oikeastaan ole.


Muistin erään terapiakoulutuksen kahvitauon. Kyseessä oli jatkokoulutus ja moni oli nuorimpuen kouluttajien ikäinen. Toinen ryhmämme kouluttajista oli juuri eronnut.
Hän kertoi siitä mainiten ettei voi hyväksyä eikä ymmärtää tuollaista " miksi minulle kävi näin". Kaikille käy!

Jokin oli vähän vinossa.
Palailin kotiin, enkä varmaan koko loppupäivänä ollut muuta kuullutkaan.  Traumaterapian keskeisin työskentely vastaa:  Kyllä se olit sinä, se tapahtui juuri sinulle. 

Mutta jos suru tai tuhoava tapahtuma on liian lähellä, saattaa toimia viisaasti työntäessään koko kysymyksen luotaan. Retraumatisaatio, eli surun tai vamman palaaminen mieleen voi vammauttaa mieltä entisestään. Kun lumet kerran, kaksi satavat koettelemuksen ylle, on aika. Jos yhä näkee painajaisunia, muistaa vaikkei tahtoisi.

Jumala kestää nuo kysymykset "miksi minulle" joskaan ihmiset aina eivät. Syynä on useasti masennus, joka herättää vastatunteena ärtymystä. Se kannattaa sivuuttaa jos katsoo jaksavansa auttaa.

Tuolloin ei vielä pidä vetää johtopäätöksiä siitä, kuinka kehittymätön henkilön jumalakäsitys on. Mutta ajankuvaa jossa esitellään yleisesti ja kaikkialla Jumalaa joka sitten estää kaiken ikävän elämässä, on hyvin hankala löytää historian hämärästä. Kyseessä on yksilön taantuma, usein tilapäinen, jotain jonka jälkeen hän Fowlerin mukaan etenee kohti kypsempää uskonkäsitystä. Tietysti myös agnostinen ajattelu saattaa edustaa tällaista taantumaa.

[Leena]

Et halua pohtia genetiikkaa, entä epigenetiikkaa? En tiedä siitä juuri mitään, mutta bilsaa opiskeleva lapseni koettaa parhaan kykynsä mukaan sivistää minua kiehtovasta aiheesta. Lähipiirissä on identtinen kaksosparikki, jonka varhaisvuodet ovat olleet identtiset. Silti vain toinen sairastui krooniseen ja rankkaan kaksisuuntaiseen (onneksi lääkitys on saatu fiksatuksi), toinen komppaili hetken lievällä ja ohimenevällä depressiolla. Ehkä sekin on jonkin jumalan johdatusta.

Tarkoitin vain että jos keskityn yhteen teemaan hukun äkkiä kysymysten moninaisuuteen. Tuohon voin koettaa vastata.
Kaksisuuntainen mielialahäiriö tyyppi I on vahvasti geneettinen ikävä kyllä. Sitä esiintyy yleensä ensimmäisen asteen sukulaisilla.

Se on hieman kuin milä hyvänsä perinnöllinen sairaus. On onneksi niin, että lääkityksellä homma saadaan tasapainoon. Nyt on niin, että tuon paremmassa terveystilassa olevan kaksosen ei kannata tärvellä elämäänsä peläten pahinta sillä jopa identtisyydessä on aste-eroja. Parempi ajatella juttu hyvin päin. Jos vaikka masennus uusii, on ehkä hyvä että sisaruksen sairaus on jo tiedossa. Lääkitystä ei tarvitse etsiskellä eikä oikeaa diagnoosia ihmetellä.

[Leena]

Tällä iPadilla kirjoittaminen on hankalaa. Tuolla kohdin ollaan jo teodikean äärellä, eli miksi maailmassa pitää olla sairauksia ylipäänsä. Joskus hatuttaa, että se paikoin liitetään minuun kun nyt en siis ole terve. Totta sairaus on hyvä opettaja, mutta yhtä ja toista muutakin tarvitaan. Ja armias jos kirjoittaa kärsimyksistä, joo, taas se ajattelee itseään. Kai nyt saa kiinnostua teodikeasta muutoinkin. Docens minua ensinnäkin on opettanut ja toisekseen, minä voin hyvin.

Toivon  saavani tänne rakenneltua jotakin siitä miten näkyy, että Jumala on hyvä ja on kaikkivaltias siinä kaikessa, mitä ihminen kokee. 

Docens sanoo sen paremmin:  Vain täydessä tämänpuoleisuudessa, sen ristiriidoissa, vaikeuksissa, haasteissa, iloissa on mahdollista oppia uskomaan. 

[Pena]

Ihan vastasyntyneen täytyy olla itsekeskeinen, muutoin eloonjääminen on kyseenalaista.

Tuo ei mahdu ajatuksiini. Vastasyntyneen eloonjääminen on siitä kiinni, että hän ja hänen äitinsä ovat hyvin tiiviisti 'me'.

[Riitta-mummi]

Hoivaavan emon vietillä minäkin koen näin. Vastasyntynyt on turvaava emoonsa. Lähinnä  ravinnonsaantiin ja läheisyyteen. Sekä ihmislasten, että muidenkin nisäkkäiden jälkeläisten ymmärrän näin tekevän.