Kerroin kesän täällä jatkuvan. Näin on, ja parhaiten sen osoittaa samettiruusu. Sulloin tosin hädissäni vedenimijöiksi sekaan erinäisiä kookkaampia yksilöitä - niitä ei myyty enää misssään muualla, mutta markkinapäivänä taannoin osuin puutarhakojulle tietty, heillä niitä myivät. Väri ei vastannut juuri tuota tulipalonkeltaista, mutta otin yhtä kaikki.
Kannatti, sillä nuo tulokkaat osoittautuivat erinomaisen terhakoiksi. Sadekaudella ne hieman viivyttelivät, mutta nyt. Koetin eilen illalla laskea nuppumäärää, kohosi kolmannelle kymmenelle. Vähitellen ne avautuvat, eikä tuo ruskeanoranssinkeltainen värisekoitus näytä hassummalta ollenkaan. Ihmeteltävin on kasvuvauhti. Jos verenpisara luulee olevansa puu, niin nämä kuvittelevat itsensä pensaiksi. Olen onnistunut yksilövalinnoissa, tai myyvät hyviä.
Tummanpuhuva heisiepäilyni joutui nyt paljastamaan varsinaiset vartensa, sillä takapuutarhassa joutuu hieman kurkottelemaan kohti aurinkoa. Sekin, vaikka sai aitiopaikan. Tuo sekavahko selitykseni lehtiruodistavpuhkeavista varsista nimittäin osoittautui erheelliseksi. Kenties aivan tilan salliminen vaikutti. Saapuessaanhan se kuren kerrottua oli sullottu kahden petunian kumppaniksi, ja löytyi vain sumppuinen lehtinippu.
Kyllä sillä on varret. Ne vaikuttavat ruohomaisilta, tosin useasti tyvestä paljastuu puumaisuutta lopuksi. Ja varsia on paljon! Se raukka on elänyt äärimmäisessä ahtaudessa. Kukan tapaistakaan ei näytä tarjoutuvan, elelee poikamieselämää noin viherkasvityyliin vaan.
Sen sijaan syysleimuihin on ilmestynyt nuppuja. Sitä en todella odottanut. Tänään jouduin katselemaan meininkiä ikkunasta, sen verran kipeäksi heitti, mutta hiippaan kyllä oitis sinne kun pää kestää halkeamatta. Ilmanko yöllä yskitti ja valvotti.
Ios nyt jotakin en ehkä jatkossa suosisi, niin kovin siniveristä pisaraa. Sen hoito osoittautui konstikkaaksi. Kukinta jäi vaisuksi toisiin verrattuna. Tosin en liioin asettaisi ainuttakaan yksilöä varjoon. Sellainen on verenpisarakiusaamista.
Asterit, viileänsininen ja vierellä hyvin ihmeellisellä tapaa viileästi punainen - kelmeänpurppurainen, sopivat värittämään reunoja, puutarha näyttää avarammalta näin. Tavallaan jokin suuri hehkutus saattaisi olla mielenkiintoinen. Väritys ei vivahtaisikaan siniseen ja valkeaan vaan oikein tulipalonpunaiseen. Ja tietty mustaan nyt kun keksivät mustan petunian, sekä tuohon tummaan heisiin. Tulee miettiä. Kerran hyvin kauan sitten hommasin parvekelaatikoihin petunioita. Myös naapuri hommasi. Mielipuuhaaji oli roikkua kaiteella ja katsella kahta värimaailmaa.
Hänen rivistössään vuorittelivat tumman violetit ja valkeat kukat. Pidin äärettömästi. Mietiskelin miten oma valintani näytti kuin enemmän minulta. Rivitin hyvin hennon sinertäviä ja punertavia vuoroon ja sekaisin. Pikkuisen naiivi, herkkäuskoinen, unelmoiva, kuin kesäisen illan taivas kun aurinko laskee. Jollain tapaa mietin, että minun olisi pitänyt saada sellaiseksi jäädäkin, liikaa niistä sävyistä kuvasti minun sisintäni. Ensimmäisen kokemuksrn psykiatrisesta tiimityöstä olisi pitänyt varottaa. Patologia olisi ehkä sopinut, koska ruumis ei inhota minua, koska mikroskooppiin tirkistely aina lumosi minut, aivan siitä asti, kun sain sellaisen joululahjaksi kaksitoistavuotiaana. Ajattelen paljon yhdeksänkymmentäluvun alkuvuosia. Katselin sitä menoa ja mietin. Tiesin, että tätä menoa muutun hyvin julmaksi ja ilkeäksi, sillä mikään muu ei täällä enää mahdollista työskentelyä, ei asiallinen keskustelu, ei esiniehen näyttäytyminen ja lohduttaminen, kaikki on ihan hyvin, ei tätä yksikköä kukaan lopeta. Muistan vakaumuksen, jos lääkäri siirretään tilapäisesti toiseen paikkaan paikkaamaan se tarkoittaa että meidät lopetaan, paha, paha lääkäri kun lähti! Kun psykologi huomattuaan ettei esinies vainoakaan meidän tiimiämme sulkeutui vessaan itkemään emmekä tienneet mitä tehdä hänen potilailleenkaan. Teenkö väärin häipyessäni? Joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen. Oireet tihenivät. Siitä huolimatta!
Puutarhan hoidossa käsissäni on hyvin todellista, itse maan multa, hiekka, turve, puutarha tuo väreissään luokseni eilisen ja huomauttaa, ettei huomista kenties täällä tule. Juuri puutarhassa kuolema on niin tosi, että minun on vaikea kirjoittaa: ensi vuonna minä.
Kenties kaikki ehkä ja jos täytyy käydä mielessään läpi. Kuitenkin, kuten Kaarlo Arffmann minulle sanoi, on olemassa vain yksi toteutunut historia. Tätä hetkeäkään ei itse asiassa ole, sillä huomatessani sen, se on jo mennyt.
Elämänlanka on kiivennyt korkeuksiin, ylemmäs se ei enää pääse. Vartten latvat olivat eilen täpö täynnä nuppuja, en edes yrittänyt laskea niitä. Voin sen verran paremmin, että hiippaisen vilkaisemaan kuinka nuput, kaikkien kasvien, aikovat toteuttaa kutsumustaan kasvina ja kukkana.
