Sanonta , Makuasioista ei kiistellä, lienee niitä tutuimpia johon vedotaan usein kun tuntuu että ollaan menty liian pitkälle erimielisyydessä.
Onko parempi riidellä hamaan verilöylyyn saakka, vai tukahduttaa sanomisen tarve taiston ollessa kuumimmillaan. Parisuhteessa ovet saattavat paukkua, kahvikupit lennellä : "Tätäkö tämä nyt taas on ! "
Vanhat pariskunnat tiemmä kinaavat silkasta tarpeesta pysyä "terävinä". Voi pitää paikkansa. Ainakin meidän huushollissa käydään muistamis-leikkiä harva se päivä:
" Muistit t a a s väärin ! "
Jos musiikkimakuni on se mikä on, se on, ainakin foorumilla, saanut jäädä rauhaan. Tuntuisi aika hassulta jos joku sanoisi: Ei tuo ole hyvää musiikkia.
Niin varmasti arvellaan, mutta ei sanota. Niin arvelen minäkin monasti niistä mitä eräät rakastavat.
Sama juttu on kuvataiteen, kirjallisuuden, Tv-ohjelmien kanssa. Ne eivät ole keneltäkään pois, jos minä mistäkin pidän. Koirista puhumattakaan.
Kyllä teidät kissaihmiset tiedetään, mutta eipä haukuta !
Politiikan erimieliset kinaavat meidän kansalaisten puolesta eduskunnassa, lehtien sivuilla, toreilla ja turuilla kahvimukit kourassa. Telkkarissa pannaan parastaan. Siis vedetään mattoa vastapuolueen alta. Joskus omienkin.
Miksi sitten uskovaiset riitelevät ja hajottavat vaivalla rakentamaansa kirkkoa. Oikeassaolemisen tarpeesta ? Viisauden tuomasta varmuudesta ?
Ahneudesta sanoa viimeinen sana . Vaiko vain inhimillisyydestä?
Mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan: Minä en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan.? Tästäkin osataan varmasti vääntää vaikka kuinka monia mielipiteitä.
Kysys onkin siitä mitä riidellessä opimme.