Kirjoittaja Aihe: Kotiseudulle Päiväntasaajan tuolle puolen I  (Luettu 2979 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa Pena

  • Nettitoimikunta
  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 22034
Kotiseudulle Päiväntasaajan tuolle puolen I
« : 29.05.13 - klo:17:36 »
Tiistai-iltana aurinko ehti laskea ennen kuin ehdimme Oniipaan. Pohjoisessa Namibiassa, joka on suomalaisille tuttu Ambomaana, hämärä kestää vain hetken. Ajoimme pimeässä ensin vanhan lähetysaseman ohi, mutta löysimme sitten oikean portin ja memen, joka toivotti medät tervetulleeksi. Tämä talo oli minun ensimmäinen kotini, kun synnyin lähetystyöntekijäperheeseen vuonna 1951. Silloin Oniipan seminaarissa toimi useita suomalaisia opettajina, isäni yhtenä heistä. Äiti oli tämän suuren talouden emäntänä. Olen kuullut hänen kertomuksiaan siitä, miten ruokapöydässä puhuttiin vilkkaasti työasioista eikä aina ehditty pyytää kohteliaasti leipää tai kastiketta. Huidottiin vain sinne päin, missä kaivattu kori tai kulho oli. Meidän pienten lasten joukko oli myös iso ja vilkas. Iltahartaudet saattoivat tietääkseni mennä joskus ranttaliksi vuoksemme.

Olimme vihdoinkin saaneet matkan järjestymään. Pääsin näyttämään lapsilleni, mistä heidän isänsä oikeastaan on kotoisin. Silloin tällöin olenkin saanut vaikutelman, että kuvaukset lapsuudestani ovat olleet heistä pikemminkin tarinaa kuin totta. En voi moittia. Ovathan käyttämäni sanatkin olleet usein heille outoa ndongaa. Lento Lontoon ja Johannesburgin kautta Windhoekiin oli toisaalta yksitoikkoinen ja toisaalta niin nopea, ettei sielu ehtinyt mukaan. Parin päivän automatka pääkaupungista pohjoiseen sai meidät vähitellen tottumaan ajatukseen, että olemme ihan oikeasti eteläisessä Afrikassa, missä pahkasiat ja helmikanat juoksentelevat tien poikki ja puusta toiseen lentelee sarvilintuja ja töyhtöturakoja.

Aamulla heräsimme auringon nousuun, yhtä nopeaan kuin sen laskukin. Pmeästä yöstä kirkkaaseen päivään siirryttiin vain muutamassa minuutissa. Lähdimme aamiaiselle Namibian Luterilaisen Kirkon majatalon kahvilaan. Siellä piipahti joku kirkon toimiston henkilökunnasta. Pian meitä tervehtimään tuli kirkon pääsihteeri, joka oli häneltä kuullut suomalaisista vieraista. Tähän kuvioon saimmekin iloksemme tottua lähes päivittäin. Ensin suomalaisuutemme herätti myönteistä huomiota ja sitten minun taustani 'lähetyslapsena' teki koko joukostamme melkein sukulaisia. Vanhat ihmiset saattoivat muistaa 1959 kuolleen isäni. Useammat tunsivat äitini ja täällä työskennelleen siskoni perheineen. Kirkon sihteeri kertoi olevansa suomalaisen papin kaima siksi, että syntyi hänen autoonsa. Äitiä oltiin viemässä sairaalaan, mutta pojallapa oli kiire päästä ihmisten ilmoille. Kaimuuden merkityksen ambolaisille kohtasimme myöhemminkin muutamaan otteeseen.

Aamiaisen jälkeen lähdimme katsomaan, miltä satavuotias Onandjokwen sairaala nyt näytti. Täällä äitini toimi ennen naimisiin menoa farmaseuttina ja täällä minä ja kaksi siskoistani synnyimme. Kävin toimistossa ilmoittautumassa ja lupaamassa, ettemme häiritsisi sairaalaan toimintaa. Eihän se niin yksinkertaista ollutkaan. Joku ylihoitajista soitti sairaalan papille, joka lähetti meille oppaan. Hän esitteli äsken perustettua sairaalamuseotakin. Huviksemme huomasimme, että äiti oli päässyt museon nimilistaan kahteen kertaan, ensin neitinä ja sitten rouvana. Kävimme myös sairaalan hautausmaalla, jonne on perustajan kuku Selma Rainion lisäksi haudattu muitakin suomalaisia. Maamme puistomaisiin kirkkomaihin verrattuna alue oli villiintynyt ja sotkuinen. Tärkeimmät haudat oli kuitenkin suojattu aidalla. Saimme täällä seuraamme pappisnaisen, siskoni hyvän ystävän. Jälleen meitä kohdeltiin kuin perheen jäseniä. Pastori kommentoi hauskasti ja kärkevästi monenlaisia asioita.

Poikkesimme sitten kirkon toimistoon. Sitä kai pitäisi nimittää tuomiokapituliksi. Piispa ei ollut paikalla, mutta jo tutuksi tullut pääsihteeri esitteli meille tiloja. Kokoushuoneen seinällä oli kuvat kaikista kirkon piispoista, kunniapaikalla ensimmäinen Leonard Nangolo Auala. Pistäydyimme kirkossakin, jota juuri siivottiin ja ehostettiin tulevaa helluntaita varten. Kirkosta löytyivät myös Ambomaan ainoat urut, jotka pölyttyivät käyttämättöminä. Ne hankittiin aikoinaan keräysvaroilla ensimmäiselle Suomessa kanttorin tutkinnon suorittaneelle kirkkomuusikolle. Hänestä ei kuitenkaan tullut tuomiokirkon urkuria vaan seurakuntien musiikkielämän kehittäjä. Jumalanpalvelusten usein moniäänisestä virrenveisuusta huolehtivat vapaaehtoiset laulunjohtajat, joiden kouluttaminen oli tärkeämpää kuin urkujen soittaminen ja kunnossapito.

Puolelta päivin ajoimme Olukondaan, Martti Nakambale Rautasen vanhalle lähetysasemalle. Kirkko ja Rautasten koti on nyt museona. Kirkkomaalla on Martti ja Frieda Rautasen ja joidenkin heidän lastensa haudat. Museon viereen on pystytetty perinteinen ambolainen pyöreistä majoista ja paaluaitauksista koostuva asunto karjatarhoineen. Oppaamme huudahti hämmästyksestä kurkistaessaan emännän makuumajaan. Siellä oli koiraemo viiden juuri syntyneen pentunsa kanssa. Olimme lukeneet esitteestä, että Olukondasta saisi lounastakin, mutta nyt selvisi, että se pitäisi tilata etukäteen. Sovimme perinteisestä afrikkalaisesta ruoasta tulevana lauantaina ja lähdimme hakemaan syötävää muualta. Näin tulimme törmänneeksi toisenlaiseen Ambomaahan, nykyaikaiseen ja kansainväliseen. Aterioimme Ondangwan KFC -pikaruokapaikassa.

Iltapäivällä meitä tuli tapaamaan vanha eläkkeellä oleva pappi. Hän oli toiminut aikoinaan piispa Aualan sihteerinä ja monissa muissa keskeisissä toimissa. Monet papeista ovat olleet ensin opettajia, niin hänkin. Isäni oli ollut aikoinaan yksi häntä opettaneista suomalaisista. Vanha pappi vakuutti lapsilleni, että isoisä, jota he eivät ole koskaan nähneet, oli erinomainen ja innostava opettaja. Rouva ei ollut huonojalkaisena päässyt mukaan meitä tervehtimään ja meidät kutsuttiinkin pappilaan kylään. Suunnitelmiimme sopi lauantai-ilta päivällisaikaan ja erosimme tällä puheella. Mietin jo itsekseni, miten paljon puuroa ja kanaa tulisimme lauantaina saamaan.

Illalla oleskelimme majapaikkamme pihalla grilliä sytytellen. Silloin tuli nurkan ympäri nuori ambolainen neiti suomeksi tervehtien. Hän kertoi olevansa suomalaisen perheen ottotytär ja viettäneensä talvella itsekin pari kuukautta maassamme. Nyt vanhemmat olivat jättäneet hänet käymään kouluaan loppuun Namibiassa, mutta toiveena oli opiskelu Suomessa vaikkapa hoitoalalle. Kun illallisemme oli valmis ja sitä riitti vieraallemmekin, kutsuimme hänet pöytään. Vaiheikkaan päivän päätteeksi olimme saaneet uuden ystävänkin.

Matkakertomus jatkuu osassa II
« Viimeksi muokattu: 29.05.13 - klo:17:40 kirjoittanut Pena »