Kirjoittaja Aihe: Teodikea tutkittavana II  (Luettu 41499 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa Leena

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 11590
Vs: Teodikea tutkittavana II
« Vastaus #45 : 26.04.15 - klo:15:39 »
Yritin rajata tätä siihen, mitä ihminen tekee tai voisi tehdä.

Mitä tuskalliseen kuolemaan tulee, ainoat havainnot joilla ei ole mitään tekemistä suvunjatkamisen tai yksilön säilymisen kanssa ovat aika outoja; kuolinhetkellä vapautuvat massiiviset endorfiinimäärät jotka varmastikaan eivät vie kipua pitkästä sairaudesta kuten syövästä, mutta äkillisestä kylläkin. Täällä on kysytty onko kokenut ihmeen. Harvemmin, mutta mikäli tätä havaintoa ei kukaan kumoa niin siinä on ihmeteltävää aivan tarpeeksi. Yhtä todennäköistä olisi että vapautuva välittäjäaine olisi glutamaatti, kaikkein agitoivin (samperi minä en osaa suomeksi tuota sanaa) ja no, joka tapauksessa tuskaisen ja ahdistavan olon tuottava, tai melkein mikä hyvänsä muu, niitä riittää. Mistä syystä juuri kipua lievittävä ja tyynen hyvän olon antava aine vapautuu kuolinhetkellä?

Suomessa on, ainakin paikoin, oikein hyvää terminaalihoitoa, jossa saa valita tahtooko pysytellä hereillä vai nukkua morfiinilla viimeiset viikkonsa tai päivänsä. Tuntemani ovat valinneet morfiinin, mutta siksi etteivät ole jaksaneet kipuja sekä kuolemanpelkoa.

Tästä ei pitänyt tulla kivun ja terminaalivaiheen tekstiä, ajattelin kirjoitta a aivan muuta, mutta luin nuo edelläolevat. Käsittääkseni endorfiinien purkaus todettiin ainakin ensin koe-eläimillä. En tiedä kuinka eläimen kuolema tapahtuu, sen vain, miten lemmikkieläimet käyttäytyvät.  Ne. haluavat vetäytyä omiin oloihinsa, nukkuvat paljon eivätkä syö. Hieman kuin morfiinin käyttäjät.

.........................

Olin kirjoittamassa teodikean kohtaamisesta.  Tarkoituksenani  ei missään tapauksessa ole ollut mollata pappeja typeryydestä tai arvostella siitä, etteivät he hoksaa hoitaa ihmistä noin kertaheitolla kuntoon kun tämä valittaa miksi juuri minä tai minkä takia juuri minun omaiseni. Jeesus Kristus paransi sanalla tai kosketuksella, ihmiselle ei ole suotu aivan yhtä mittavaa lahjaa ja siihen on tyytyminen.

Minua vain - ainoastaan - kiinnosti.

Sen tähden kyselin, kuinka yleensä koetaan tuolla tavalla käyttäytyvä henkilö.

Ja aivan tutulla tavalla, eli pahuksen ärsyttävänä. Oletettavasti vähintään viisi henkilöä tietää ainakin seitsemän ihmistä jotka eivät koe tuolla tavalla. Mainiota. Ärtymys nyt kuitenkin on ihan terve ja normaali tunne, joka herää valittelevan, masentuneen ja  lapsekkaasti käyttäytyvän ihmisen seurassa. Sellaisia tunteita nimitetään vastatunteiksi. Ne ovat toisin ajoin tympeitä, ja niihin voi suhtautua kolmella tapaa.

Antaa tulla ja sanoo mitä ajattelee. Tai nälvii.
Hillitsee itsensä mutta kiroilee jälkeenpäin ja oppii välttämään kyseistä valittajaa.
Antaa sen tunteen olla, eli jättää viestintuojan ampumatta. Tämä kuuluu vain hoidollisiin yhteyksiin.

Joku on siis, ja tavallisesti juuri vastoinkäymisen tai menetyksen edessä, kysymässä "miksi Jumala antoi tämän tapahtua" , siis jos on. Hän saattaa kysyä muutakin. Mutta tuo ensimmäinen on niin yleinen että se on kuin valmiina korvassa ja siihen sitten lähdetään vastaamaan.

Kannattaakohan, sillä Jumalan puolesta ei voi vastata yhteenkään kysymykseen, siitä olen aivan vakuuttunut. Maailmaa, elämää eri muodoissaan ja ihmismieltä voidaan ymmärtää, eikä sitä kaiketi ole kielletty. Saatan olla täydellisen väärässä, kun ajattelen  että noin kysyvän henkilön kohdalla ollaan hyvin tärkeällä paikalla, ja erehtyä kokonaan ajatellessani,  ettei kannattaisi kenties yrittää vastata yhtään mitään. Mutta luvata kuunnella.

En oikein ymmärrä mitä tekemistä tällä on ylpeyden tai nöyryyden kanssa ;  nämä asiat on minulle opetettu, ja jokainen oppisi tätä tietä kulkien saman.  Tiedän ihmisen taantuvan ja masentuvan ja tiedän millaiselta tuntuu olla tuntikaudet sellaisessa seurassa. Parhaiten pärjää jos ajattelee tämän oman tunteensa kertovan jotakin siitä, mitä tuo toinen käy läpi.

Hänen jumalakäsityksensä vaikuttaa hirveän lapselliselta ja minäkeskeiseltä, minulle vastattiin. Varmasti ja se on kuten pitääkin. Traumaattisessa tilanteessa pitääkin vähän taantua. Muuten ei jaksa sitäkään vähää.  Tällaisia kyselevällä nyt kuitenkin on jonkinlainen ajatus Jumalasta joka puuttuu ihmisen elämään, ei niin kovin itsestäänselvää enää.

Kysyn itseltäni, ja ajattelen niitä havaintoja joita on tehty jumalakuvan ja persoonallisuuden eheyden välillä, onko täyttä haihattelua luulotella, että teodikeakysymyksen esiin putkahdus  saattaisi avata tien ihmismieleen, saattaisiko sen hoitaminen eheyttää koko ihmisen ja tietenkin, onko koko tuo jumalakäsitys muutettavissa ja korjattavissa siinä tapauksessa että se edustaa vain ihmisen pikku palvelijapoikaa tai pelottavaa kostajaa.

Jos antaisi sen kaikessa rauhassa olla lapsellinen, enintään kertoisi ihmisten aina kyselevän samaa, ja tarjoaisi aikaansa kuunnella mitä muuta ihminen ajattelee Jumalasta, mihin ne ajatukset perustuvat, ja tahtoisiko ihminen juuri tästä kysellä enemmän. Seurakuntapapilla ei ole tällaiseen aikaa. Mutta jos olisi?

Joensuussa asuessani kuulin kehiteltävästä ns sakraalipsykoterapiasta, jonne pyydettiin puhumaan masennuksesta ja syyllisyydentunnosta kai koska siellä nyt ei paljon parempia ollut tarjolla jos Pentti Ikonen Ilomantsista oli jo sanonut ei. En mennyt minäkään, koska ajatukseni olivat muualla ja koko teema tuntui vieraalta siellä. No, kuulin siitä kuitenkin jotain. Tätä en, mutta niiden juttujen pohjalle koko ajattelu on kasvanut.

En oikein pitäisi ylpeytenä sitä että haluaisi käyttää toisten hyödyksi jotakin oppimaansa. Eikö niin pitäisikin tehdä?  Jos ei voi palvella siinä tehtävässä johon koulutettiin kannattanee lukea vielä vähän ja kuunnella, löytäisikö osaamalleen muualta tarvetta. Ehkä se ei ole körttiläistä, mutta kristitty kaiketi on kutsuttu työskentelemään toisten hyväksi niin pitkään kuin hänelle tekeminen tarjotaan  ---  ja se on jotakin, joka todella vasta antaa elämälle merkityksen.

...........................


Jos ja kun pahin on ohi, saattaa ihmisen käsitys itsestään ja Jumalasta sekä tämän aika erikoisen suhteen merkityksestä olla muuttunut.

Fowlerin havaintojen mukaan tällaiset liikahdukset eteenpäin seuraavat tavallisesti järkytyksiä, kärsimystä pettymystä, no, mitä hyvänsä mistä kukaaan ei kohdallaan pidä. Minä en tiedä miksi, tämä on pelkkä empiirinen havainto. Yleensä välivaiheessa pudotaan hieman epämääräiseen tyhjiöön jossa ei saada kiinni mistään, ja sellaista tilannetta varten ajattelisin hyväksi hengellistä auttajaa tai terapeuttia tai nimitettäköön sitä sitten miksi hyvänsä, mahdollisesti sen siirtymävaiheen hämmennystä lievittämään. Kai se menee itsekseen,  koska on mennyt tähän astikin.  Paranee influenssakin mutta kirotun paljon miellyttävämpää on sairastaa jos saa edes välillä kipuihin lääkettä. Lisäksi monia huojentaa jo tieto siitä, ettei hänelle ole tapahtumassa mitään epätavallista. 

................

Jos ihan lähtökohtiin palaisin, niin Hyrck jakoi ne jumalakäsityksensä karkeasti kahteen nippuun sen mukaan kuinka pitkälle  perusluottamus oli päässyt kehittymään. Siinä välillä oli se ambivalentti vaihe, jona kokemus on, että en oikein tiedä ollaanko joskus tavattu vai menisikö kuitenkin tervehtimättä ohi.

Tuo "miksi" , eli teodikean kysymys, ei siis ehkä syvimmältään odota vastausta. Ainakaan se ei voi saada vastausta. Pikemminkin kai vastakysymyksen, eli minkälainen Jumala toimii näin. Mietin onko mahdollista, että turvallisuuden rakennuttua uudestaan, jotain  muutakin olisi rakentunut uudestaan.

Vastuukysymykset kääntyvät. Jumala on se joka kerran kysyy:  Miksi sinä annoit tuon tapahtua?  Se ei, merkillistä kyllä, lisääkään sitten enää syyllisyyttä tai raivoa: Ai minäkö? Siis minun elämälläni ei ollut mitään muuta merkitystä, kuin että se tapahtui toisia varten?

Ei ollutkaan!

Elämän todellinen merkityksellisyys elää ja toteutuu vasta siinä, sillä ihminen luotiin toista varten. Siitä huolimatta jään kyllä ymmälleni kun vastataan että jaha. Siis minun tulisi kituuttaa kuudentoista neliön yksiössä järsimässä homeista limpunsyrjää, kaikki kun oli annettava toisille. No niin kai sitten jos tuollaiset olosuhteet näyttävät ihanteellisimmilta sille, että ihminen löytää omat lahjansa ja asettaa ne käyttöön. Kukaan ei osaa kaikkea, ei saa kaikkea, mutta tympein kokemus useimmille sittenkin on se ettei elämällä ole mitään merkitystä. Ei homeinen limpunsyrjä.

Eli mikäli joku ottaa teodikean esille rehellisesti, käytännöllisesti (sillä teoretisoida voi maailman tappiin) saatetaan mene tiedä elää hengellisen kasvun kannalta hyvin tärkeää hetkeä ja tarvita siihen apua. Kasvu on tässä kuten kaikessa Jumalan työtä, mutta toinen ihminen voi siinä toimia kuin tukikeppi herneenvarrelle.   Ei keppi kasvun kanssa ole tekemisissä mutta herneellä on mukavammat oltavat...

Sitä en ymmärrä mistä syystä tämä pitäisi tulkita omavoimaiseksi ihmislähtöiseksi pyhitysportaiden rakenteluksi,  kun kysymys on aivan muusta. Eihän kai kukaan siinä omin neuvoin  taivaan portaita kiipeä, jos Jumala ottaa opetettavakseen. Kenet ottaa ja kenet milloinkin, ei kai ole ihmisen valittavana sekään.




 





« Viimeksi muokattu: 26.04.15 - klo:15:44 kirjoittanut Leena »
Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käteen elämämme, Hän itse meille rauhan valmistaa.

Poissa Leena

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 11590
Vs: Teodikea tutkittavana II
« Vastaus #46 : 26.04.15 - klo:16:22 »
Tännehän rapisi muutakin, kiitoksia.

Mitä tulee Välimeren hukkumiskuolemiin niin ne kuuluvat sarjaan, jossa ihminen on vastuuvelassa Jumalalle, ei päinvastoin. Jonkun taskut siinä täyttyvät, eikä Eurooppa viitsi liikahtaa mukavuusalueeltaan harkitakseen parempia ratkaisuja. Jokuhan suositteli konekiväärejä rannalle jotteivat ainakaan rantaudu.

Joskus kun ajattelin ensimmäistä SOS-lapsikylää Sveitsissä aloin jopa ajatella niitä neljättä viidettä kuudetta talvea teltoissa asuvia pakolaisia ja miettiä lapsellisuuksia. Voisiko rakentaa kansainvälisiä SOS-perhekyliä jossa ihmiset voisivat saman tien päästä kiinni normaaliin elämään? Aivan kelvollisia asuinrakennuksia, koulutaloja, terveyskeskuksia, ja pakolaisille mahdollisuus itse rakentaa? Siis leiri aluille ja sinne tarvittavat konsultit alkuun? 

Pakenijoissa on monen lajin osaajaa. Lapset pitäisi kouluttaa, kriisit eivät menekään ohitse  vuodessa tai kahdessa eli ihmisten on jäätävä pitkäksi aikaa niihin telttakyliinsä.

Mitäkö sitten niille hökötyksille kun maassa on rauha?

Kun maassa ei ole ikinä rauha. Ei koskaan.
Minne niitä pykättäisiin ja minkä maan kansalaisia pakolaisista tulisi?

Minne pykättiin SOS-lapsikylät? 
Voisiko niistä kaupungeista ihmisten työllä saada niin viihtyisiä että saattaisivat niihin jäädä? Työskennellä niissä? Muuttaa halutessaan kotimaahan jos siellä rauhoittuu. Vaikka jäiväthän ne chileläisetkin tänne. Joku saattaa käydä vilkaisemassa yhden isovanhemman synnyinmaata noin turistimatkalla.

Pakolaisuudesta on joka tapauksessa tulossa eräs kohtalaisen pysyvä kansalaisuuden muoto. Pakolaismaata ei kai voi unelmilla perustaa?

Miltä kuulostaisi kansainvälinen pakolaiskylä jossakin no, missä? Ei mikään puolivankilamainen tilapäiskeskus jossa odotetaan oleskelulupia vaan valmis tämä-on-nyt-kotinne, ruvetkaahan rakentamaan taloja ettei tarvitse luukuttaa konteissa, siis työpaikka, koulupaikka ja muuta mitä tarvitaan. Puhutaan nyt alkuun vaikka tulkin välityksellä ja sovitaan myöhemmin millä kadulla puhutaan mitäkin vaikka suomen kielen ohella. Työtä ja työntekijöitä.

Unelmissa voi toteuttaa kaiken.
« Viimeksi muokattu: 26.04.15 - klo:16:27 kirjoittanut Leena »
Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käteen elämämme, Hän itse meille rauhan valmistaa.

Poissa Leena

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 11590
Vs: Teodikea tutkittavana II
« Vastaus #47 : 26.04.15 - klo:16:30 »
Ja joku sellainen saattaisi keksiä jotakin, mitä ulkomailla ostetaan.
Antaessaan saa
Kadottaessaan löytää
Antaessaan anteeksi saa anteeksi

Kuollessaan nousee ikuiseen elämään.
Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käteen elämämme, Hän itse meille rauhan valmistaa.

Poissa Leena

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 11590
Vs: Teodikea tutkittavana II
« Vastaus #48 : 02.05.15 - klo:06:39 »
En tiedä liittyykö aiheeseen mitenkään...
Minä joudun kyllä taistelemaan ja kilvoittelemaan koko ajan sen kanssa, että aiheutan
itselleni ja läheisilleni monenlaista vaivaa ja harmia.
En osaa ajatella että miksi synti ja paha on olemassa että näin pääsee käymään.
Kyllä olen taipuvainen syyttämään itseäni ja yritän oppia ja tehdä parannusta.
Oppia ikä kaikki...kehdosta hautaan.

Liittyy asiaan kiitos ja herättää lisäkysymyksiä. Hyvä on kilvoitella jotta ei niin tekisi. Hyvä toisaalta miettiä syyttääkö itseään suotta, onko tottunut keskittymään omaan pahuuteensa. Milloin on ja milloin ei. Eräs juttu, et ole koskasn kirjoittanut tänne häijysti etkä tunkeilevasti,  minä varmasti olen ainakin häijysti, eli sinulla on eräs juttu hallinnassa. Kieli.
Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käteen elämämme, Hän itse meille rauhan valmistaa.

Poissa Leena

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 11590
Vs: Teodikea tutkittavana II
« Vastaus #49 : 02.05.15 - klo:07:16 »
Hoksattuani muutamasta avainsanasta (ihminen, enkeli, rakkaus ja symbaali), mikä lause tämä on jäin miettimään rakkauden ja pahuuden suhdetta. Onko pahuus yksinkertaisesti rakkauden puutetta? Silloin rakkaus pitää ymmärtää aktiiviseksi toiminnaksi eikä vain tunteeksi. Pahuuden puuttuminen ei taida riittää alkuunkaan rakkauden määritelmäksi.

Tällä tavoin ajattelen. Samoin kuin anteeksianto on rakkauskin aktiivista tekemistä. Toisinaan tietysti tekemättä jättämistä, esimerkiksi jos voin levittää jonkun mainetta tahraavan perättömän tarinan, ja tekisi mieleni, ja jätän sen kuitenkin tekemättä, on kai sitten rakkaus saanut voiton.

Tunteilla ei ole juuri ollenkaan tekemistä näiden valintojen kanssa.

Tämä lähti liikkeelle niistä jumalakäsityksistä ja ne puolestaan liittyivät alkuaan ihmisen varhaisiin kokemuksiin.

Jos pysyttelee vielä vähän siinä näkökulmassa, niin niitä varhaisen vaiheen jumalakäsityksiä väritti semmoinen mielen maailma jota hallitsi kateus, ja juuri se suuri tuhoava. Pikkuhimot vain näyttävät pieniltä koska ne toisin ajoin saadaan hallintaan.

Kehityksen edetessä mielen maailmaa hallitsee kiitollisuus, josta puolestaan kumpuaa antelias rakkaus. Tai rakastava anteliaisuus.

Koska ihmisen kasvu ei ikinä jää niin yksinkertaiseksi että ei menetettyä saisi korjattua ovat muutamat tutkijat seuranneet niitä ihmiselämän kehityksen taitteita ja haasteita, jotka tulevat myöhemmin eteen.  Niihin liittyy piirteitä joissa nämä kysymykset kohdataan toistamiseen, ja jumalakäsityskin taitaa sisältää monia sisäkkäisiä käsityksiä ja kuvitelmia. Milloin sitten päästään lähelle jotakin, mitä Jumala ON, sitä ajattelen.

Jokin teodikeasta näyttää kuin liukenevan olemattomiin sillä kohden kun kateus vaihtuu kiitollisuudeksi. Vastuusuhteet kääntyvät päälaelleen, ja armo saa uuden merkityksen koska maailma on siinä jamassa kuin on. Ihminen ei enää tivaa noin periaatteesta Jumalalta "miksi minulle kävi näin"ja käytännössä tuska rauhoittuu, koska on saanut rauhallisen ajan ja tilan käsitellä nämä kaikki erikseen, minulle, näin, Jumala.

Tai jos hän kysyy muuta, niitä sitten.

Sitä ajattelen. Niillä kohdin kohdataan ihminen ja Jumala. Ihmisen kärsimys mutta myös Jumalan kärsimys maailmassa, sillä kohdin täytyy sielunhoitajankin kohdata samat kysymykset. Ei liene ihmistä ilman sellaisia kokonaan. Eli mikäli näkee kysyjän jumalakäsityksen "kauhean lapselliseksi" taitaa joutua kohtaamaan oman lapsellisuutensa. Kohtaamalla eli jaksamalla sietää sitä voi auttaa suuresti, ehkä enemmän kuin luulisi.

Mitä sitten on Jumalan kärsimys maailmassa? Docens kirjoitti siitä melko paljon.

Kreikka oli ja on kivaa. Tuntui ettei tällä iällä vain enää opi mutta oppihan. Joutui ehkä pänttäämään enemmän kuin nuorena, sanovat, että ei niin unohdakaan. Välillä tuntui että aivot kiehuvat, kirjaimellisesti. Jatkokurssille kun vielä ottaisivat.



Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käteen elämämme, Hän itse meille rauhan valmistaa.

Poissa Pena

  • Nettitoimikunta
  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 22223
Vs: Teodikea tutkittavana II
« Vastaus #50 : 04.05.15 - klo:08:02 »
Tämä lähti liikkeelle niistä jumalakäsityksistä ja ne puolestaan liittyivät alkuaan ihmisen varhaisiin kokemuksiin.

Jos pysyttelee vielä vähän siinä näkökulmassa, niin niitä varhaisen vaiheen jumalakäsityksiä väritti semmoinen mielen maailma jota hallitsi kateus, ja juuri se suuri tuhoava. Pikkuhimot vain näyttävät pieniltä koska ne toisin ajoin saadaan hallintaan.

Kehityksen edetessä mielen maailmaa hallitsee kiitollisuus, josta puolestaan kumpuaa antelias rakkaus. Tai rakastava anteliaisuus.

Tarkoitatko yksilöä vai kulttuuria vai molempia? Tuon kehityksen voi mielestäni nähdä Raamatun jumalakuvassa. Silloin se liittyy heprealaisten kehittymiseen paimentolaisheimosta kuningaskunnan kautta osaksi hellenististä maailmaa ja Rooman imperiumia. Globalisaatiosta puhuminen olisi toki liioittelua.

Poissa Leena

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 11590
Vs: Teodikea tutkittavana II
« Vastaus #51 : 04.05.15 - klo:20:57 »
kyllä tällä kertaa yksilöä, mutta yksilöthän tuovat ryhmään mukanaan sekä vahvuutensa että heikkoutensa. Toisinaan kokonainen kansakunta hurraa täydelle jästipäälle, ja silloin saadaan aikaan hirvittäviä asioita, viime vuosisata siitä oli näyttävä esimerkki. Ryhmän suuri ongelma on se, ettei se aina seuraa hyvää ja konstruktiivista esikuvaa.

Yhdessä shamaanikirjassa oli ymmärretty oikein perusväärin primaariprosessi-nja sekundaariprosessiajattelu. Joukossa tyhmyys tiivistyy, ja lähdetään sille primaariprosessiajattelun tielle, jossa kirjaroviot ja ikkunoiden särkeminen kuten muunlainen hyvin välitön ja nopea tyydytyksen hakeminen johtaa lopulta sotaan. Ihmisellä on aina, siis kaikilla ja aina taipumus taantua halkomiseen, jossa joku on täydellisen pahaa ja toinen täydellisen hyvää. Sellainen on niin helppoa, ja merkillisin inhimillinen piirre on taipumus luovuttaa yliminästään ja vaihtaa se siihen mitä ryhmä sallii tai kieltää. Eli siis yliminällä tarkoitetaan melkein- omatuntoa. Jotakin josta jokin ihmisessä sanoo:  tuo on väärin, mutta jonka kuunteleminen on rasittavampaa kuin ryhmän tarjoama yhteenkuuluvuus ja yhteisyyden voittoisa tunnelma.

Tuota on mahdollista varmaan tarkastella monista näkökulmista.
Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käteen elämämme, Hän itse meille rauhan valmistaa.