Herännäisseurojen perinteinen, ensikertalaisesta ehkä pidättyvältä tuntuva meininki saattaa olla monelle seurapenkissä omissa oloissaan istuvalle juuri se piirre, jonka takia seuroissa tekee mieli käydä. Joku jo mainitsikin sen, että toisen uskoa ei herännäispiireissä kysellä. Se on monelle helpottavaa, kun mitään esitettävää ei kuitenkaan olisi. Pienikin varomattomuus tässä asiassa voi loukata. Siksi on hyvä edetä varovasti, tunnustellen ja kuunnellen, puhekumppanin ehdoilla. Lähiystävien kesken voi sitten puhua suorempaankin.
Vapauttavaa seuroissa on monelle myös se, että hillitty viestintätapa koskee paitsi toisen uskoa, myös kunkin omaa uskoa. Miettiväisinä seurapuhetta kuunteleva ja vakaasti veisaava seuraväki antaa sen kuvan, että ei tässä ole muillakaan uskonvarmuudessa kehumista. Usein seurapuhe vahvistaa tätä tunnetta. Kun eteen ei laiteta toisten uskonkokemuksia, ei voi helpottaa sielunvaivojaan touhuamalla itselleen uskoa parempiuskoisten mallin mukaan. Itse on pärjättävä Jumalan edessä, vaikka omasta taskusta ei löydy mitään maksuvälinettä.
Matti Kuronen kertoi kerran helluntaiviikon aamuhartaudessa työurastaan vankilapappina. Konnunsuolla minun piti opetella puhumaan porukan kieltä, käyttämään kirosanojakin, Matti kertoi ja viittasi helluntaiepistolan kielilläpuhumisihmeeseen.
Joskus vaitonaisuus on vahvinta saarnaa.
Tervetuloa seuroihin, odotelkaamme niitä veisaillen, vaikkapa SV 98
http://www.h-y.fi/sv/sv_91-100.html#98Mt
