No niin. Olihan se. Matka. Nyt on toivuttu, mutta ei täysin entiselleen. En osaa ilmaista, milleen. Mutta kuitenkin tälleen. Avartunut. Että osaa ottaa rennommin.
Matka nimittäin Viroon, suureen hoitolaitoskylpylään, jonka nimeä en saa nyt mieleeni enkä sitä kaupunkia.
Mistähän huono muisti johtuu? Voiko asiaa nähdä positiivisesti? Onko muistin huonomisessa mitään positiivista, jotta se ei masentaisi, jotta jopa voisi asennoitua siihen myönteisesti, näkisi sen valoisana asiana. Sehän edellyttäisi muistin pitämisen negatiivisena. Iästä riippumatta ihminen karsii muististaan tiedostamattaan paljon. Kaiken muistaminen on mahdottomuus.
Mutta nyt onkin kyse vain ja yksinkertaisesti ns. "nimimuistin" heikkenemisestä. Miten se suhtautuu muistamiseen yleensä? "Lähimuisti". Asiantuntijat! Apua!
Voiko sen kompensoida tai korvata jollakin, paikata edes? Viimekädessä tarkoitan henkisen tasapainon ja itsekunnioituksen säilymistä. On kyse vanhenemiseen sopeutumisesta. Kuinka hyväksyä vanheneminen? Positiivista on ulkopuolisuus sikäli, että ainoastaan ulkopuolelta voi nähdä kokonaisuuden. Elämän hahmottaminen, elämän ymmärtäminen mahdollistuu ulkopuolisuuden ansiosta.
Näin olemmekin päätyneet oivaltamaan kuoleman merkityksen, jonka ymmärtää elämästä.
Ikuinen elämä on paradoksi, koska ilman sitä on vain kuolema. Tämä elämä on valmistautumista kuolemaan, koska ikuinen elämä on täydellistä. Täällähän on vain osatotuuksia, "kuin kuvastimessa".
En tiedä. Tämä on raivostuttavaa. Ota tästä nyt selvä. En tiedä enkä ymmärrä.
Menen pois. Menen muualle. En jaksa. Väsyttää.
