Aamuhartaus 21

[Pena]

Minkälaiset varustukset teillä on sitä aikaa varten hankittuna? Minkälaisia hankitte nyt? Jos meidät siirrettäisiin nyt yhtäkkiä tästä kuolinvuoteellemme, miltähän meille maistuisi se uni, mikä meitä nyt painaa Jumalan sanan alla keskellä sananharjoitusta, miltä se hajamielisys, jolla saatana vetää pois ajatukset, niin ettemme vain sanasta mitään osaa saisi? Ja miltä tuntuisi omassatunnossamme, jos meidän täytyisi nyt kuolla, kun olemme sanaa aina täällä vastustaneet? Miltä tuntunee kuolinvuoteellamme, kun täytyy armon ajan loppuessa viedä Herran eteen kaikki se leikinteko, jota täällä on harjoitettu autuaaksitulemisen asiasta, kun on kevytmielisyydessä hylätty Jumalan kutsuva armo ja unohdettu ja tallattu jalkojen alle ne monet lupakset, jotka on Herralle tehty?

Vilhelmi Malmivaara

[Pena]

On aivan varmaa, kauhavalaiset, uskotte sitä tai ette, te olette onnettomia, jolleivät nämä asiat rupea teitä painamaan ennen kuolemaane. Ne ovat kovina painoina silloin sillekin, joka on nuoruudestaan saakka koettanut Herran kutsua ja sanaa seurata, mitä sitten sille, joka on aina ne katsonut ylön.

Vilhelmi Malmivaara

[Pena]

Tuossa luvussa* sanottiin, että Maria itki. Kun Maria itki, oli siitä seurauksena, että Jeesus myös itki. On tavattoman särkevää, että Marian kyynelet ahdistivat Herran samoihin kyyneliin, itkemään Marian kanssa yhdessä.
Herran itku ei jää paljaaseen itkemiseen, vaan siinä on kohta mukana armahtavaa rakkautta. Siinä paljastuu Kristuksen sydän merkillisellä tavalla. Kun Maria itki Jeesuksen seurassa, niin Jeesuksenkin täytyi ruveta kohta itkemään. Ja heti sen jälkeen Hän sanoi ikäänkuin närkästyneenä: "Kylläpä tämä elämä on nyt aivan pilalla! Mihinkä te hänet panitte? Mennään katsomaan, minkälaista jälkeä täällä nyt on tullut." Kun he sitten menivät katsomaan haudalle Lasarusta, niin pian siinä oli kuolemalta riistetty saalis takaisin. Sellaista tapahtuu siellä, missä Jeesus haetaan hätääntyneiden avuksi.

Vilhelmi Malmivaara

* Joh. 11

[Pena]

Liikuttavinta ja kauneinta, itä olen kuullut vanhojen heränneiden elämästä, on se, mitä kerrotaan tästä ukkovainajasta. Kun hän oli pieni 4-5 vuoden vanha poikanen, sai hänen äitinsä herätyksen Ylihärmän kirkkoreisulla. Jumalan suuri herättävän armon tuli liikkui silloin näillä mailla. Äiti lähti Härmän kirkkoon, niinkuin niin moni muukin sinä aikana teki, Siellä saarnasi silloin herännyt pappi ja sana kävi pistona äidin sydämeen. Kun äiti tuli kirkosta kotiin pyhäillalla, sytytti hän valkean takkaan. Siinä hän oli kumaraisillaan takan ääressä, toinen jalka takkakivellä ja pää käden varassa, käsi leukaa vasten. Siinä hän itkeskeli sitä, mitä päivällä oli kirkossa kuullut, vuodatti kyyneleitä Kristuksen jalkain juureen ja oli samanlaisessa hommassa, missä Betanian Mariakin, vaikka hänellä oli syvemmät syyt itkuun itkiessään oman sydämensä kuollutta tilaa. Siinä kotilieden ääressä se äiti painautui Herran jalkoihin ja vuodatti sinne sydämensä asiat. Ja kuulkaa, tämän ukon äidin itkun ääressä täytyi Herrankin ruveta itkemään yhdessä ja auttamaan häntä kyynelten alta. Se äiti vuodatti kyyneleensä Jeesuksen jaloille niinkuin Mariakin Jeesuksen ollessa aterialla hänen kodissaan, ja äidin pikku poika, tämä ukkovainaja, näki äidin itkun. Sen näkeminen otti häneen, sillä äiti oli lapselle rakas. Hänkin hätääntyi, meni äidin luo, kietoi kätensä äidin kaulaan ja kysyi: "Äitee, mitä te itkettä?" - Äiti kai rupesi kertomaan, mikä oli hänen itkunsa syynä, oma suruttomuutensa ja se, ettei ole ymmärtänyt lapsillensakaan muuta antaa, kuin mitä maailmalla on ollut annettavana. Hän kai sanoi myös, kuinka Herra on nyt ottanut hänet kiinni. Ja ukkovainaja on kertonut, että silloin Herran armovaikutus ensi kerran pisti hänen sielunsa läpi.

Vilhelmi Malmivaara

[Pena]

Koettakaapa nyt, ystävät, ajatella, kuinka tavattoman kallista evästä se äiti toi kirkkomatkalta kotiin, ja ajatelkaa, kuinka paljon siunausta oli salattu niihin äidin kyyneliin! Sitä siunausta tulvii vielä tämä maja vielä tänä iltana. Sen lapsen sielun läpi tunki tämä siunaus monille kymmenille hänen jälkeläisilleen, ja tiedättekö, kuinka monessa polvessa se vielä tästedes pohjastaa? Näin vaikuttavat äidin kyyneleet. Ei rohkeinkaan olisi silloin uskaltanut sanoa hänelle, kuinka paljon hän niiden kyyneleiden kautta on saava hedelmää Herralle.

Vilhelmi Malmivaara

[Pena]

Tottapa tekin joka ainoa viette kotiväellenne sellaisia helmiä? Eivät lapsemme tarvitse aina niin paljon puhetta, mutta ne tarvitsevat saada nähdä, että te olette painuneet Armahtajan jalkain juureen. Kun ne sen näkevät, niin siitä siunausta lähtee. Missä niin on tapahtunut, siellä on monta kuollutta herätetty ja monen haudalta on Herra siellä kiven vierittänyt pois. Ja kun niin tapahtuu teidänkin kohdaltanne, jotka nyt olette sen äidin virassa ja sijalla, niin siirtyy laupeus lapsillenne kolmanteen ja neljänteen polveen.

Vilhelmi Malmivaara

[Pena]

Minkälainen on tilamme taas tällä hetkellä? Olemmeko me Herran palvelijoita vai tätä maailmaako palvelemme sydämestämme? Tuossa luvussa kyllä käskettiin palvelemaan Herraa ja tekemään se nyt, palvelemaan Herraa koko sydämestämme. Eikö meillä ole kaikilla se mieli, mikä muinaisella miehellä, joka sanoi: Minä ja minun huoneeni palvelemme Herraa. Eikö meillä ole semmoinen tarkoitus, emmekö sitä varten nytkin ole liikkeellä ja eikö se tunnu kaikkein tärkeimmältä asialta koko elämässämme? Jos toisin olisi, miksi sitten vetää Jumalan sana meitä puoleensa ja minkätähden emme tule toimeen, jollemme pääse niihin tilaisuksiin, joissa sitä viljellään ja jos olemme joskus poissa, minkätähden tulemme vaivatuiksi ja on niinkuin olisimme rikoksen tehneet? Minkätähden täytyy meidän sitten yhteisessä elämässämme kotonakin tuontuostakin ruveta sanaa lukemaan ja veisaamaan? Olisihan meillä joka ainoalla ollut tilaisuutta monta, monta kertaa mennä jo maailmaan, kääntää Herralle selkämme ja irtauttaa itsemme koko parannuksenasiasta, ja olisihan se ollut lihalle ja verelle paljon mukavampaa, sillä siellä olisi saanut paljon suurempaa kiitosta osaksensa. Mutta miksi emme ole niin tehneet?

Vilhelmi Malmivaara

[Pena]

Eikö tämä nyt osoita, että me aiomme palvella Herraa ja että olemme siinä tarkoituksessa lapsuudestamme asti näitä harjoituksia harjoittaneet! Eikä suinkaan yhdelläkään meistä ole aikomusta tätä palvelusta katkaista nyt enää, vaan totta meillä on sellainen toivo, että kuolinhetkeen asti saismme olla sinne päin kilvoittelemassa, mihin päin olemme kasvomme kääntäneet! Ja jos lapsemme on toisella tiellä, toisen herran palvelijana, ei suinkaan yksikään meistä silloin ajattele kuin kauhistuksella, mihin hän kuolemansa jälkeen joutuu? Eikö meillä ole jokapäiväisessä elämässämme kaikkein suurimpana suruna, jos näyttää siltä, että Jumala on kaukana, että alamme vieraantua ja eksyä pois Herrasta emmekä ole enää Herran kasvojen edessä Herran läsnäoloa nauttimassa. Jos ei itsessämme enää näy minkäänlaista vaikutusta Herran puoleen, jos ei tunne nuhdetta eikä muistutusta, ei ikävää sanaan, ei tarvetta rukoukseen, niin meille tulee sisällinen vaiva ja hätä ja meitä alkaa pelottaa, mihin olemme Herran heittäneet, missä kohden Hänen käsistänsä karanneet, millä tavalla Hänestä vieraantuneet. Henki alkaa huutaa Herran puoleen, että Hän tulisi takaisin ja tulisi pian. Jos saamme nauttia terveyttä, meissä herää pelko, että voi, kun ei Herra jättäisi tämän myötäkäymisen aikana. Jos taas tulee osallemme tautia, tulee meille pakko ruveta huutelemaan Herraa: "Missä minun Armahtajani on; ethän ole minusta kaukana?"

Vilhelmi Malmivaara

[Pena]

No, mitä tämä tarkoittaa? Eikö sitä, että olemme lähteneet palvelemaan elävää Jumalaa, että Jumala on saanut meissä se mielen vakaannetuksi ja että silloin, kun olemme lähteneet Jumalaa palvelemaan, olemme samalla kääntäneet selkämme saatanalle, maailmalle ja synnille? Eikö niin ole, että emme tahdo takertua niiden palvelemiseen, vaan pelkäämme: "Voi toki, jos ne minut voittavat ja saavat ansoihinsa!" Ja emmekö aina, kun tulee jokapäiväisessä elämässämme puhutuksi tai tehdyksi sitä, mitä ei saisi tehdä, pidä sitä tahallisena syntinä, syyttele itseämme ja selittele itsellemme: "Voi toki, kun minä siihen ja siihenkin jouduin, kun olin niin valvomaton ja varomaton!" Ja emmekö monta kertaa kärsi niin, että vaikka omalla verellämme kuluttaisimme sen synnin ja rikoksen pois, jos vain voisimme?

Vilhelmi Malmivaara

[Pena]

Tuossa luetussa luvussa oli hmeellinen kohta, kun siinä sanottiin, että on varottava menemästä kodista niinkauas, ettei isän ääni sinne kuulu. Siinä on kaikille meille perillepääsemisen salaisuus: olisi oltava likellä Herraa, likellä Isää. Eihän lapsi ole silloin vaarassa, kun se on niin likellä kotia, että isän ja äidin silmä sen näkee, kun lapsi on heidän ulottuvillaan. Mutta sitten vasta on vaara suuri, kun lapsi menee niin kauas, ettei enää kuulu, kun isä tai äiti huutelee. Ettekö te, ystävät, joka ikinen päivä kuule tuota Isän huutoa? Eikö milloin yhdeltä, milloin toiselta suunnalta se ääni kajahda tunnollemme? Voi, kun emme niin kauas joutuisi, että Hän meitä hukkaan huutelisi!

Vilhelmi Malmivaara

[Pena]

Vaivojen ja puutosten tie on Jumalan palvelijankin tie, mutta kyllä siinä tohtii eteenpäin painaa, tohtii lastenkin kanssa, vaikka niitä olisi kuinka paljon, kun sillä mielellä vain on matkaa tekemässä, etten tahallani tahdo Herrasta luopua.

Vilhelmi Malmivaara

[Pena]

Äskeisen virren aikana tuli mieleeni eräs merkillinen keskustelu. Opetuslapset sanoivat kerran Kristukselle: Katso, me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua; mitä me siis saamme? Herra ei vastannut heille: "Hyi, hävyttömät, pitäkää suunne kiinni! Tekö olette kaikki antaneet ylön!", vaan Hän sanoi: Te saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja tuomita Israelin kahtatoista sukukuntaa. Niin Hän vastasi. Ja Hän lisäsi siihen: Jokainen, joka on luopunut talosta tai veljistä tai sisarista tai isästä tai äidistä tai vaimosta tai lapsista tai pellosta minun nimeni tähden, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän. Olisikohan liika rohkeaa, jos mekin joskus veisaisimme Herralle tätä virttä: Herra, me olemme luopuneet kakesta ja seuranneet sinua; mitä me siis saamme?

Vilhelmi Malmivaara

[Riitta-mummi]

Käsitän tämän niin, että Kristus on sielussamme ja sydämessämme kaikkein tärkein ja rakkain.

Saamme kyllä pitää sukumme, kotimme ja omaisuutemme, mutta ne eivät saa olla ne rakkaimmat ja ensimmäiset.

Kun Hän on ohjaksissa, elämme Hänen mielensä mukaan. Lähimmäisyys ja auttaminen ovat silloin sukulaisten tapaamisiakin tärkeämpiä, unohtamatta ko maalman köyhien ja sairaiden tarpeita.

[Pena]

Tuossa taitaa olla olennaista tuo minun nimeni tähden. Suomessa taitaa harva joutua valitsemaan perheen ja Jeesuksen välillä.

[Pena]

Luuletteko liika rohkeaksi teoksi sitä, jos kävisitte Herralle muistuttamaan: "Minä olen luopunut maailmasta, antanut Sinun tähtesi ylön sen ilot ja riemut ja huvit, sen arvon, sen kunnian, sen komeuden, sen koreuden. Minä olen Sinun tähtesi ruvennut Herran pilkan alaiseksi, halvaksi, ylönkatsotuksi, maailman jalkaportaaksi. Minä olen Sinun tähtesi, Herra, ruvennut tekemään sydäntäni Sinulle mieluisaksi, piinaamaan lihaani ja vertani nälällä, ottamaan niiltä pois sitä, mitä ne olisivat tahtoneet pitää, ja antamaan niille tilalle sellaista, josta ne eivät yhtään tykkää. Minä olen, Herra, ruvennut rääkkäämään synninihmistäni, ajamaan sitä kirkkoon ja seuroihin sekä jokapäiväisessä olossa Jumalan sanaan. Vaikka sitä täytyy siihen väkisin taivuttaa, olen sitä sinne vetänyt. Minä olen ruvennut, Herra, panemaan tavarani ja taloni alttiiksi Sinun kansasi palvelukseen. Lihani ja vereni on kyllä kuiskuttanut: "Ei se kannata, siinä tulee häviötä", mutta Sinun tähtesi, Herra, en ole niitä kuunnellut. Minä olen valjastanut hevoseni sinun palvelukseesi, Herra, monta, monta kertaa. Ole varoitellut omaa ahnetta sydäntäni ja antanut sen sinun palvelukseesi. Olen nuoruudessani ja elämäni keväässä jo katkaissut suhteeni maailmaan ja antautunut Sinun omaksesi. Olen, Herra, antanut Sinun kunniaksesi sen, jolla ennen maailmaa kunnioitin. Olen, Herra, koettanut ruveta lapsiani vetämään maailman ja synnin teiltä Sinun tellesi. Olen monta itkua itkenyt, Herra, Sinun tähtesi, monta sotaa sotinut, monta murhetta kantanut, monta kertaa luonut katseeni, Herra, sinun puoleesi." - Mitähän Herra arvelisi, jos kerran koettaisimme tätä virttä Hänelle veisailla? Saisipa nähdä, suuttuisiko Hän? Saisihan sen nyt kerran nostaa tuon alaspainuneen päänsä pystyyn, kerran edes huvin vuoksi, ja lähteä tästä eteenpäin tällä uskalluksella: "Minä uskon Sinulle, Herra, itseni ja sieluni. Sinä voit sen tallella pitää. Juoksen eteenpäin tämän lopun matkaa palkan toivossa, sen armopalkan, mikä on lopulla matkaa matkantekijöille luvattu." Saisihan näin tehdä, vaikka monta kertaa se juokseminen käykin niin, että aivan ovat polvet väärässä, mutta eteenpäin siinä kuitenkin vain mennään.

Vilhelmi Malmivaara