Sanat ovat mielenkiintoisia. Esimerkiksi 'toinen' saa eri sävyn, kun se mielletään tarkoittamaan muuta ja erilaista, kuin silloin, kun se tarkoittaa parivaljakon toista puolta. Raamatussa kuvataan Jumala joskus niin läheiseksi, että Hänen ja omiensa - seurakunnan - suhdetta verrataan avioliittoon, puolisoihin. Voisiko teodikean ongelman kokemista ahdistavimmillaan verrata petokseen, hylkäämiseen?
Se juuri oli eräs ajatukseni. Hän johon luotin, petti minut. Mutta minkä tähden jokainen ei koe näin?
Vai kokeeko?
Juuri tästä syystä teodikean ongelman kohdannut mahdollisesti olisi tästä lähtökohdasta autettavissa kokonaan, muutoinkin kuin keksomällä jotain vähemmän välkkyä tai torjumalla koko kysymys, hämmentymällä tai ärtymällä.
Niinno. Itseäni kiinnostaa tämä samalka tavoin yhteen kietoutuneena kuin psykoanalyyttinen ajattelu. Tuo auttaa, ilman muuta. Se auttoi minua ja auttaa toisia. Kun kerran koko tämän suuren sairaalan erikoistuvien lääkäreiden lauma juoksee analyysissa. Ok, ehkä se oli trendi. Mutta kun meillä ei ollut aikaa olla trenditietoisia psykiatrian karvalakkipuolella, niin suhde omaan hoitoon muotoutui sangen asialliseksi.
Mutta se on myös vimmatun mielenkiintoista. Haluaisin ne kaikki miksi minä- ihmiset kuunneltaviksi!
Ajattelen nyt suojautumiskeinojen kautta: Yleensä tapahtuu regressio. Siis ihminen perääntyy edellisiin suojiin. Minä olen paha, jotta Jumala säilyisi hyvänä. Tai Jumalahan nyt myrkyn lykkäsi.
Tai miksei, hän alkaa kuin havahtua ja kysellä kuka ja mikä tämä hänen Itsestäänselvyytensä oikeastaan on. Mihin tässä on sitouduttu ja mihin ei.
Mikä silloin oli lähtökohta? Oliko se todella naiivi oletus, että ihmistä ei saa silittää vastakarvaan?
Siis kyseessä olisi lapsenomainen usko, joka on muuta kuin lapsenusko? Siionin virsi tulee mieleeni: jos lienen joskus uskonut, se kaikki on nyt mennyt. Toinen säkeistö alkaa: ei lapsellinen uskoni tuo koetusta kestä. SV 272.
Vai vajottiinko sille ainoastaan siksi, että juuri regressio on toisinaan ihmiselle välttämätön välivaihe.
Vai paljastuuko taantuma vievän tyypillisesti kohtaan, jossa Jumalan ei voi kuvitellakaan kiinnostuvan ihmisestä. Tämän kehitysvaiheen suhteellisen suuri kypsyneisyys jää tavallisesti kuulijan ärtymyksen jalkoihin. Se tulkitaan -- ehkä koulutuksen puutteessta, ehkä kyllästymisestä johtuen, ehkä vastatransferenssiongelman takia, ---- suoraan jonkin edellisen vaiheen variantiksi. Jokin siinä kuitenkin on vähän oudosti. Ja niin jää huomaamatta, että tässähän on vaarana kokonaan muu. Tämä kyselijä on liukumassa irralleen, sillä hän on kuin olisi naimisissa täysin piittaamattoman henkilön kanssa ja jo niin tottunut tilanteeseen, että voisi erotakin, ellei jokin pitäisi muodollisesti yhdessä. Lapset ehkä. Siinä on tavallisin syy. Mutta kaikki yhteisyys on kuollut.
Tämä Jumala siis ei ole ihmisestä kiinnostunut, ja johdatusjutut olivat ihmisten evankelikalisia keinoja joilla saatiin epävarma nuori huijattua mukaan seurakunnan nuorisotoimintaan. No, ilmankos. Hyvä tietää --- joskin merkillinen syvä yksinäisyys ja surullisuus jää kumppaniksi.
Ehkä Jumala itse ottaa ja ravistelee perusteellisesti. Lopulta on kauhuissaan ja jakaa täydellisesti seurapuhujan sanat, ja Herra on vielä kerran armahtanut lastansa oikukasta. Ollaan toden edessä, ja armossa on enemmän kuin tarpeeksi.
Mutta tuo lämpimän pesän löytänyt kristitty josta viimeksi lainasin Fowleria saattaa joutua jatkamaan matkaa. Jossakin muodossa toisten hengelliset kodit ovat yhtä hyviä, vaikka minut tuotiin tähän. On lepopaikka suloinen, mutta se ei ole Herättäjäyhdistys.
Ihminen tuo oman elämänkertomuksensa, miksei vaikka koko oman kansansa vaiheet tarkasteltaviksi Jumalan eteen. Saatetaan kokea kääntymys tai kääntymys pois. Välivaiheiden tuskaisuutta huojentaa kääntymys ilman muuta, jos koetaan kääntymys uskoon päin. Arvelen ihmisiä helpottavan että nämä vaiheet ovat väistämättömiä, ja niille on kautta historian löydetty ilmauksia, nyt niistä ollaan usein vieraannuttu. Tarvittaisiin kieli joka puhuisi 2000-luvun ihmiselle, ei jotta hän kääntyisi ajattelemasn kuten minä, vasn jotta hän ymmärtäisi ettei häntä ole kohdannut mikään tavaton paha, hylkäys, tai että häntä vedätettiin lähtökohtaisesti. Siis, hän kohtasi lumoavan hurmurin ensitreffeillä alttarilla.
No, ja mitä sitten jos "lepopaikka suloinen"ei olekaan h-y?
Kyllähän se on, jos ihminen sen tunnisti omakseen kuin vastasyntynyt oman äitinsä maidon. Muttei se ole mitenkään itse pyhyys, paras, tai edes ainoa tapa kohdata Jumala.
Jollekin se on osa suvun kulttuuria. Siitä huolimatta sen ei tarvitse vastata yksi yhteen omia syvimpiä ajatuksia Jumalasta.
Taivas auttakoon, mutta Herättäjäyhdistykseen voi jäädä kanssakulkijaksi. Täytyy voida jäädä vaikka usko kehittyisi edelleen siitä vaiheesta, jossa se merkitsi kerrassaan kaikkea. Pyhistä pyhintä, puhtaista puhtainta. Idealisoitua maailmaa, joka oli jo lähellä epätodellisia unelmia. Voiko kirjoitus olla "herätyäjähenkinen" vaikka se ei hehkuta körttiläisyyttä? Pahoin pelkään, että ei. Pyytäisin että erotetaan hehkutus ja henki.
Ihminen kasvaa ulos kaikesta ihmisten rakentamasta. Täytyy kasvaa. Jumala ei katso tuolla puolen sitä, miten pitkälle kasvoimme, hän ottaa jokaisen pois ajallaan ja tietää, mitä tekee. Hän ottaa vastasn vain syntisen, kuolevaisen ihmisen, ja näkee kuinka kerran tuli ja sovitti koko maailman itsensä kanssa.
Vaikka hieman hypin näiden vaiheiden ylitse, niin hypin nyt vähäsen. Tympäisee kyllä se kreikka jo. Kun seminaari päättyi ja kaikki se puntarointi ja miettiminen päättyi oli alkuun huojentavaa lukea jotain joka nyt vain on näin eikä millään toisella tavalla. Ei enää, toinen puolikin, se epävarma ja rakenteleva ja etsivä ja kyselevä kaipaa suuresti tilaa.
Viimeistä vaihetta johon ihninen voi kasvaa kuvaa Fowlerilla "yleisinhimillinen usko" , Hyrckillä "Parantaja - Jumala" ja minulla identificatio Christi.
Lapsen kehittyessä hän ensi vaiheessa muodostaa introjektin joka on vähän työläs selitettävä. Se menee jokseenkin niin, että kun äiti sanoo, että sinullahan on ihan hyvä takki, minä sitten kuljen ilman. Siis aikuisena. Seuraavana vaiheena on imitaatio, jäljittely. Sen jälkeen lapsi sulattaa äidin piirteet ja pitää sen, mikä hyvää on. Tai äiti tässä merkityksessä on hoitava ympäristö, josta tärkein samastumiskohde on tietenkin se johon suuntautuvat voimakkaat tunteet.
Docens sai minut koukkuun herättämällä myötätunnon jota tuskin kestin. Itkin niin että aloin käyttää nenäliinoina kylpypyyhkeitä. Lopulta käärin hänet pakettiin, paiskasin kustantajalle ja kuvittelin pääseväni hänestä eroon. Tapahtui juuri päinvastaista, nyt piti lisäksi miettiä kuinka korjata kelvoton kirja.
Olen alkanut suhtautua joustavasti siihen että lähestyvät Mariaa ja pyhimyksiään rk- kirkossa. Heissä on jokin häivähdys joka on Kristusta, enkä oikein tiedä, voiko Jeesukseen samastua ihan helposti. Docensillakin oli ihanteensa: Luther.
Jotakin Kristuksesta ehkä meihin pääsee tarttumasn, mitä sitten muutoin olimmekaan, jos " hyvin paljon, ja tarkoitan nyt, mahdollisimman huolellisesti kuunnellen vietämme aikaa hänen seurassaan, lukien hänestä... ". Docens toteaa vankilassa että hän on tullut sellaiseen tulokseen että se on hyvin tärkeätä.
Sittenhän on hyvä juuri se, että Siionin Virret on niin tavattoman kristosentrinen kirja.
Nuo viimeiset ovat niitä, jotka uskovat lujasti yhden ihmisen mahdollisuuksiin, jos seurakunta murenee heidön ympäriltään he eivät suinkaan pysähdy. He ovat täysin omistautuneita mikä ei merkitse fanatismia. Omistautuminen näkyy kaikessa mihin he täydessä tämänpuoleisuudessa ryhtyvät, ei yhden asian liikkeeseen heittäytymisenä. Ja heidän uskonsa on jokin hyvin pysyvä olotila: "Jos elämme, me elämme herralle ja jos kuolemme, me kuolemme herralle.
Minä en suinkaan aio lopettaa jos ei mitään kuulu, vaan puserran että kävisin tentissä.
Eilinen oli erikoinen. Katselin Leipzigin Matteus-passion, luin sanat. Käännös oli hyvä. On hyvä kerran saada nähdä Jeesus Kristus, kaiken sen jälkeen, mitä hän koki.
Voi kun ne lähettäisivät minulle kaikki miksi-minä-ihmisensä!
