Teodikea tutkittavana

[Leena]

Teodikean määritelmä on kaikille tuttu, ja nousi omaksi tutkimusaiheekseni, kun seminaariesitelmäni joutui pursumustilaan ja pursusi ensimmäisenä tätä. Tutkielma tai mikä hän on, piti kuulua

Jumalarepresentaatiot Dietrich Bonhoefferin lyriikassa
(koska sellainen oli minulla valmiina).

Käytin siinä Matti Hyrckin väitöskirjan jumalarepresentaatiota kun valmis mittari on, ynnä eräitä psykoanalyytikouden muita mittareita koska Hyrckiltä puuttuu aikuisuuden gereratiivisuus-lamaannus jolloin tosin voi kysyä puhutaanko runossa Jumalasta vai Hänen antamastaan kutsumuksesta, kun Docens    sekoitti kaikki käsitteet.

  Tääl Docens! Mitä kirjoitetaan?Minä totean  kuinka tullaan ihmiseksi ja kristityksi. Ottakaa varas kiinni.

Jos jumalakäsitys on ns skitsoparanoudisen position (unohtakaa) varhainen ja primitiivinen houkuttaja, ei koko kärsimys voi mahtua kuvaan. Houkuttajahan lupasi pelkkää hyvää. Teodikea on todella mahdoton. Sen ongelmallisuus kaataa jumalan.

Jos se on vaatija, kärsimys tulkitaan rangaistukseksi joka saadaan ansaitusti.

Jos vetäytyjä, niin jumalalla vain on liikaa muuta tehtävää, eikä  hän piittaa siitä mitä täällä tapahtuu. Siten jumala ei ole vastuussa, muttei tule avuksikaan.  Joku joka tuntee Leenan saattaa nyt vähän 

Jos tuon väliportaan vetäytyjän jälkeen päästään pysyvämmin depressiivisen position (unohtakaa) maaperälle, jumala saa lopulta parantajan olemuksen.

Siinä oli välissä minusta yksi, mutta se työ on toisella koneella. Parantajan yhteydessä myös metanoia saa uuden merkityksen, syvemmän ja rikkaamman. Parantajan perusolemus näyttää sisältyvän uskollisuuteen,

kärsimyksen pitkittyessä alussa innoissaan paikalle rynnistäneet ihmiset kyllästyvät. Tällöin on uskollisten hetki, he jäävät. He verhoavat kärsimyksen ihmeteltävään kauneuteen, ylimaalliseen loistoon, sillä kärsijä katsoo heitä ja ihmettelee uskollisuuden olemusta. Sen jälkeen  uskollisuudesta tulee kauneinta mitä hän tietää, parantavinta ja ihmeteltävintä, ja niin hän  kuvailee jumalaakin juuri uskolliseksi, jokaisessa runossa tämän jälkeen (onni ja onnettomuus).

Loppuhypoteesiksi itse työstä jäi että joko meillä on ennakkotapaus terveestä ihmisestä joka on kristitty, ja tämä kaataa nurin positivismin ihmiskäsityksen, sen ei pitänyt olla mahdollista. Luonnollisesti on mahdollista esittää hypoteesi että olisi oikeasti olemassa Jumala eikä Docens niin tervekään, sinänsä.   

Tästä siis alun perin oli kysymys, ei ollut tarkoitus tutkia teodikeaa muttta yllä oleva syntyi siinä puhdetyönä ja lähtee kohta Jennille.

Kirjoitin siitä kuitenkin tänne. Tämä on ensimmäinen ihan itse tekemä    innovaatio, väitöskirjaakin tehdessä minulla oli koko ajan Jopi Lönnqvist siinä. Tai oli kai se innovaatio mutta paljon paljon tylsempi.


Tuli siitä muitakin sivupuroja kuten generatiivisuus jota ei voi lyödä lyttyyn olosuhteilla ja kysymys vastarinnan muodosta jota teologit ovat miettineet. Minä osaan kirjoittaa siitä sitten kolmannen luvun. Ehkä joulun jälkeen. Nyt minun pitäisi miettiä kerkiänkö mitenkään kreikan välikokeeseen. Ja toinenkin luku on vaiheessa, hyvin hyvin vaiheessa, ja ensimmäinen ehkä liian tipluinen.

[Leena]

Jos kokoilisi tänne taas ajatuksiaan, kuten puutarhasta ja ekklesiologiasta.   
Näköjään jo olen aloittanut lainaten Hyrckiltä joitakin käsitteitä, niillä voi rakentaa erästä näkökulmaa. Ihmisten ajatus siitä mikä heille Jumalan kädestä kelpaa on varsin teoreettisesti sama, kuin Jobin. Tiedän ja tunnenkin ihmisiä täältä, jotka ovat jaksaneet tarttua Jobin ajatukseen
" otammehan Jumalan kädestä hyvää, miksi emme myöskin pahaa"  ja  kun muutama kertoi tästä en ole unohtanut vaikka siitä on useita vuosia.

Eri ihmisryhmät ovat vuosien saatossa yrittäneet löytää vastausta teodikean kysymykseen.toisinaan hyvin vanha ajatus on lohduttanut ja siten siitä on tullutkin vanha ajatus, typerät unohdetaan.   Mutta onko se enää mikään vastaus ja kenen kysymykseen  se vastaa?  Onko se paremminkin lohduttavaa ajattelua kärsimyksen yhdeltä kulmalta, tavallisimmalta:  mitä tein väärin kun näin kävi?  Veikko Aalberg, ryhmäopettajani, sanoi kerran ettei ole kohdannut ihmistä joka ei kysyisi näin -- no tietysti on semmoisia jotka tietävät tarkalleen kenen syytä, mutta takanahan on sama kysymys. Kun minulle hyvin rakas eno sairastui syöpään, hän syytti ensimmäiseksi jotain ruokaa josta tiesi ettei syöpä semmoisesta tullut.

Itse kärsimyksen ongelma niputtaa yhteen monen kysymyksen sarjan, se ei ole koskasn yksi kysymys. Sen tähden ei teodikeaa voi myöskään lähestyä olettamalla sitä yhdeksi kysymykseksi, niin arvelen. Se esitetään usein kysymyksen muodossa. Missä  Jumala oli Auschwitzissa? Miksi Jumala antoi minun lapseni kuolla?

Niin on saatava tehdä, arvelen. Kerran etäs pappi mesosi vähän siitä ettenkö minä uskalla olla Jumalalle vihainen. En käsittänyt koko kysymystä, ja nyt osaisin selittää syynkin. Minun Jumalani oli tyyppinä semmoinen vetäytyvää sorttia oleva, eikä Hän aikoihin ollut piitannut ihmisistä. Hän oli olemassa mutta sommitteli galakseja ja siirteli versumeita ja siirsi silloin tällöin jonkin valtakunnan rajaa jos osui sille tuulelle. Yksittäiset henkilöt Hän tunsi hyvin huonosti, ei nimeltä mutta saattoi muistaa muutamat.

Docens  joka jälleen on palannut hyväntuulisena kaapista ulos toimi useasti niin, että ellei vastausta löytynyt hän oletti sen olevaksi ja vaihtoi kysymystä.

Teodikean kysymykseen tehtaillut vastaukset ovat  usein aika tragikoomisia selittely-yrityksiä ja yrityksiä toimia vähän kuin Jumalan puolustusasianajajina, sitä tietä ei pääse mihinkään.

Jos se ei olekaan kysymys, vaan suuri totuus jota tulee lähestyä sen mukaisesti.

Tääl  ! 

Näin on ja kun tämä Leena vähänkään käsittää mitä minä tarkoitan sillä mitä on metanoia mitä on nähdä Jumalan kärsimykset maailmassa silloin vasta pääsee tietämään uutta joskin tässä aawemaailmassa ajattelen laajahkosti ja tousenkin väärinkäsityksen haluan torjua minä en suuttunut mutta kyllä aaween selkää kolottaa kun tungetaan hyllyyn ja hyvin sattumanvaraiseen seuraan.

[Leena]

En voi irrottaa tästä yhteydestä ainakaan omalla kohdallani Raamatun merkitystä.  Uutta raamatunkäännöstä muokattaessa odotettiin vimmattua raamatturenessanssia, olihan uusi käännös järjellistä suomea ja lisäksi käännetty, ei sana kerrallaan, vaan ajatus kerrallaan, mikä antaa tekstille tuntuvasti enemmän oikeutta.  Samaan aikaan sai kuitenkin huomiota sellainen historiallis-kriittisen tutkimuksen menetelmä, jota en enää ehkä nimittäisi kuin kriittiseksi.  Se jäi taakse, ja jatkui historiallisena tutkimuksena, mutta paha ennätti tapahtua.  Kun kerran Raamattu olikin epäperäistä, se siis ei voinut olla Jumalan sanaa missään merkityksessä. 

Luulen, että vaikeinta on sittenkin ollut kokemus tai vakuuttuneisuus Jumalasta, joka on mahdollisesti vastuussa alkuräjähdyksestä, muttei mistään muusta. Jungin kirjan nimi kuuluu: Job saa vastauksen. Bultmann kehitti keerygman käsitteen soutaakseen kuiville sen myrskyn ylitse joka kaiketi jo hänen aikanaan jätti ihmisen yksin "tieteen" ilmoittaessa, että se ja tämä ja tuo ei olekaan totta. Keerygma merkitsee kreikanm kielestä johdettuna saarnaa julistusta tai ilmoitusta;  se siis on eräänlainen yksityinen ilmoitustodellisuus joka sallii ihmisen säilyttää jonkinlaisen heiverön uskonsa vaikka koko Raamattu olisi viime vuosisadan tuote ja yksityistä puppua.  Timo Veijolan täysin sivistynyt ja tieteen kokonaan huomioiva kirjallisuus näyttää joka tapauksessa ottavan huomioon - eikä aivan vailla hienoista ilkeyttä kriitikkoja kohtaan - että yhtä kaikki, Raamattu voi kertoa Jumalasta myös tosia, ei pelkästään satuja lasten malliin "ollaaskin semmosta että nää uskois niiku sellaseen Jumalaan, ja sitte nää menis niiku kirkkoon ja veis niitten lapsen pyhäkouluun..."

Meillä on pappi joka on minulle vähän vaikea kappale niellä, hän kun tapaa liikuttua omasta puheestaan niin ettäö juuri sillä hetkellä jona itse alkaisin mieluiten viskoa virsikirjoja, hän kyynelehtii ja alkaa liittää puheeseensa ylimääräistä khii-kirjainta: "Myös he - alkhusheurakhunta - elivät thäydellisesti - vain uskhon varassa" -  ei, hän ei ole svenskatalande, hän vain liikuttuu. Ei kai sentään. Vai mistä alkaen oli "alkuseurakunta"?  Siis mitään ei tapahtunutkaan?  Jokin joukko kenties todella alkoi kertoa tarinaa jonka mukaan ruumis on poissa nyt ja siis ylösnousemus totta ja siitä saakka on leikitty kuin lapset sillee niiku.

Mietin toisinaan, miten erilaisia nämä niinsanotut teodikean kysymykset voivat olla.

Bonhoefferin kysymys kuului:  kun minulla on kaikki ollut aina hyvin, miten ikinä opin ymmärtämään ihmisiä joilla on kärsimystä?  Tämä oli sikäli erittäin totta, että Bonhoefferin varakas perhe harrasti lapsiaan kaikin tavoin. 
Joku kysyy:  Onko ylipäänsä mitään Jumalaa, jolta voisi kysyä -- elämään nyt kuuluu hyvää ja huonoa, ja onnettominta on, jos Jumala ei lainkaan välitä.  Silloin riittäisi että Jumala vastaisi, vaikka puhuisi miten hyvääpäivää-kirvesvartta - tyyliin.

Ajattelen usein Paavo Ruotsalaista, joka näki murhatun ainoan poikansa, tarkoitushan ei edes ollut tappaa Juhanaa vaan Paavo itse - Paavolle tämä merkitsi suurta tuskaa jota ei mitenkään vienyt pois vastaus joka siihen oli kätkettynä: "Muisti, muistipa sentään". 

"Minä ojennan käteni, ja rukoilen
ja minä pääsen tietämään uutta:
Katumuksen kautta ja kiitoksen kautta
mennyt palaa takaisin
kuin elävin osa elämääsi - "
Tämän runon ajankohtaan osui monenlaista, ne asiakirjat joiden mukaan sitten Docens sai kuolemantuomionsa oli löydetty, kuulustelut aloitettu uudelleen ja morsian tuotiin pikakäynnille vankilaan varoittamatta painostustarkoituksessa. Sen jälkeen Bonhoeffer ei hetkeen kyennyt muistamaan tarkoin mitään.  Päivä kului näännyttävänä iltaan, mutta uneksittuaan Mariasta hän heräsi
- pimeässä ojennan käteni - oletko jälleen poissa?
Sitten "minä ojennan käteni ja rukoilen -
 

[Leena]

Kokonaan toinen nökökulma on mielen toipumista koskeva vanha totuus, joka edellyttää toipumisen edellytykseksi hyvät sisäiset ja ulkoiset objektit. Tai toteamus jonka mukaan trauma tarvitsee aina todistajan joha luotettavasti toteaa että juttu tapahtui juuri sinulle.

Moni kuitenkin muuttuu hivenen verran persoonallisuudeltaan koettuaan riittävän pahoja oli hänellä Jumala puhetoverina tai ei tai jaksoikonhän ryhtyä puhumaan ylipäänsä. Jollekin  kaiki on, ei niin tietoista pikemmin Raamatun lehdiltä kohoavaa. kohtalotoverin kohtaamista, ja siksi kaiketi vain kärsivä Jumala voi auttaa. Eihän nyt uusi aina automaattisesti ole huonompi kuin vanha.

Toisaalta meillä on nyt keinot auttaa,  joskin apu jakautuu epätasaisesti.

Tämä ei vastaa mihinkään, muttei ollut tarkoitus. Yhtäläisesti voisi tivata vastausta kysymykseen miksi Maalla ei ole kahta kuuta. Tänä väsyneenä iltana mielessäni ei ole juuri muuta kuin jonkin taitekohdan tarkastelua,  toipuvan ihmisen ja jokin vimmattu tarve päästä tarkastelemaan eli puurrettuani kaikki sivuviitteet johonkin järjestykseen miettiä ja kirjoittaa mietteistä jotakin Docensin hyväksymää (hän kirjoittaa jouluksi aawekortteja uusille tuttavilleen, kuten Freudille jonka seurassa vietti tukalan yön ahtaudessa väärällä hyllyllä). 1900-luku repi rikki niin paljon, etten usko että saamme mitään kokonaan korjattua.

Eräs opiskelukaverini kertoo eronneensa kirkosta (musiikkiopiskelukaveri) Hän oli rukoillut että vanhemmat koettaisivat sopia eivätkä eroaisi, mutta he erosivat. Toisten ihmisten toiminta johti siihen että hän suuttui sille jumalalle jonka oli oppinut tuntemaan siihenastisen elämänsä aikana, ja liittyi ortodoksiseen kirkkoon. Siellä on järkevää menoa, enkä sitten kysynyt eikö Jumala ole sama.

Miten ihminen sitten voi auttaa, eikö Jumalaa paremmin?
Kyllä joskus, juuri ihmisen pitäisi jaksaa auttaa lapsi avioeron ylitse, koska ihmiset lapsen tilanteeseen saattoivatkin.  Siksi tahtoisin kummin perheen lähelle että sillä tai lapsella olisi yksi ihminen, joka voisi auttaa. Lapsi  tavallisesti valitsee auttajansa itse jos tarjokkaita on, vaan jos ei ole.

Moderni aika harjoitti suurta individualismia ja rajojen rikkomista eikä tehnyt siinä ainoastaan väärin. Sävellettiin uudenlaista musiikkia, ja jos joku on nähnyt Hadassassa Chagallin ikkunat, on aika vakuutettu modernismin ravistelleen kuvataidetta hyvään suuntaan joskaan ei ole kiellettyä että kuvasta käsittää jotakin ajattelen...
Ongelmiin jouduttiin joskus postmodernina  aikana enkä tiedä saako tätä nimittää uusliberalismiksi vai tuleeko todeta, että kaikki on vain kertakaikkisen post. Tyypillinen erovimma hajottaa yhteiskuntaa, työnantaja ei sitoudu työntekijöihin eikä toisinpäinkään,  (suur)yrittäjä näkee yksin retuuttavansa eteenpäin koko massiivista julkista šektoria joka ei viitsi tuottaa mitään (myytävää) kysymättä kuinka hän yrittää jos sinä aikana kukaan ei huolehdi kalleimmista mitä hänellä on eli lapsista.

Puolisosta tai sitten jo useasta on otettu ero niin että  on ihan samantekevää vaikka jonkun avioliiton  todella solmisi keskenään kansanedustaja ja pikku hauveli. Hauveli nimittäin yleensä sitoutuu isäntäänsä.  Ihmussuhdetta  kun on  äärimmillään alkanut merkitä hyvä pano. On ihan relevanttia kysyä että mistäs nyt erotaan, kun on etottu kirkostakin. Sukulaisia tuskin tunnetaan. Sellainen on vaivatonta, mutta yksilöllisyyden ja omat pyrkimykset toteuttaessaan se jättää paitsi rahapulaan kaikkien kadehtiessa kaikkia, ennen muuta ihmisen syvään yksinäisyyteen, joka ohittaa ja pahoin sen erillisyyden jota ilman ihminen ei sitten taas tule toimeen itsensä kanssa eikä kukasn hänen kanssaan. Tällaiseen aikaan jolloin kaikki on post, oikeastaan postmodernismikin, kuuluu itse asiassa kysymys jostain kärsimyksestä ja jostain Jumalasta sarjaan häh. EVVK.

[Riitta-mummi]

Taitavaa pohdintaa Leenalta.  Uskontofilosofin ura edessä ?

[Leena]

  Tääl Docens! Ei Leena tiedä...  Leena tutkii kun Leena asetettiin kirjan ääreen. Leenan on tutkiminen minä totesin kun kerran minä aawemaailmasta vaivauduin. Jäi työni kesken. Jumalan kans löimme kättä päälle siitä.

[Leena]

Ihminen tervehtyy usein samastumisen kautta, ei terapeuttiin, vaan niihin ominaisuuksiin joita terapeutilla näköjään on, kykyä ymmärtää, hoksata ajattelun ristiriitaisuutta, auttaa suremasn menetyksiä. Tämä on vain ykdi reitti kohti parempaa vointia, ja toisinaan nämän tuhoaa hyvin primitiivinen kateus, sellainen, johon liittyy illuusio siitä että tuo omistaa tuon kaiken ja tipauttelee sieltä korkeuksistaan armollisesti jotakin muka-minua koskevaa. Sellaiseen mielikuvaan ei voi samastua, se on liian ilkeä, mutta siitä puhumalla kokemuksnesta hyvinkin  kyllä, se kun on tunnemuisto. Ei terapeutilla sellaista hyvävarastoa ole, hän vain tekee työtään.

Minun on etäisesti ollut mielessä, kuin Docens olisi kyllä luekdinut Imitatio Christiä kun se on latinan kielisenä kaunista. Mutta minun mielessäni oli että siinä olisi menty kehityksellisesti eteenpäin ja tapahtunut identificatio Christi. Se on se joka päättää varhaislapsuuden myrskyisän elämän määrätyksi lepotauoksi, ja itse asiassa nuoruusikä kyllä päättyy samaan tapaan. Ja hoidot. Niissä ei samastuta enää nielaisemalla se toinen omaan sisäiseen maailmaan siten että sisäinen objekti sanoo, sinä et saa ostaa uimapukua, sinullahan on jo, vaan terveeseen järkeen joka toteaa minä ostan uimapuvun koska tarvitsen uimiseen eikä minulla ole.... 

Identifikaatiossa ihminen samastuu joihinkin niistä ominaisuuksista joita ihmiseksi tulleella Jumalalka oli tarjolla ja esillä, ja se on kuin viimeinen silaus ja viimeinen samastus.

Sen takia minä mietin voisiko ihminen tervehtyä olemalla tarpeeksi tekemisissä sen Jumalan kanssa jota Hyrck nimittää "parantajaksi". Se jumalannäköinen ei ole syntilaskuri, ei liioin lupaa ihmisille mitään mitä ei ole koskaan ajatellutkaan luvata, ei ole mikään versumien järjestelijä joka sanoisi häh mitä, en muista nyt oikein, kun minä yrittäisin esitellä itseäni muuan luotuna.

Se on Jumala jonka valitettavasti kai sitten tulee myöntää ettei elämä silitä myötäkarvaan, koska toiset ihmiset eivät niin tee toinen toiselleen. Mutta Hän tämä Jumala voi jotakin kaikessa, eli jakaa ja olla mukana ihmisen joka ikisessä hätääntymisessä, huolessa, kivussakin koska tietää millaisesta kivusta on kulloinkin kysymys. Häntä pidettiin vähän kajahtaneena, oma perhekin piti, ei vähä mitään sellaiselle joka kärsii tällaisesta, huomasin vasta aika äsken että kas, tämäkin. Sitten tuli koko kysymys , mitä on olla persona non grata oikein niin viimmisen päälle. Vähän kuin pääsisi hengestään puolivahingossa Stalinin vainoissa. Niin on, että otti ja kuoli kesken aika hyvää ikää.

Sen tähden vain kärsivä Jumala voi auttaa... Entä samastuminen tähän Jumalaan?

Vasta eilen löysin Heprealaiskirjeen kristologian, eli siirsin kyllä siitä sen kurittamispuolen hetkeksi mietittäväksi. Ei täällä enää Jumalaa tarvita heiluttamaan piiskaa. Ihminen sen tekee...

Miten Jumala estääkään, jos antoi edes jossakin määrin jokaisen käyttää ajatteluaan?

Mutta tuli osalliseksi samasta kohtalosta.

On todettu että kohtalotoveruus tervehdyttää monin verroin nopeammin kuin mikään hätiinhuudettu "amnattiauttaja" joita nykyään tarvitaan kai teeveden keittämiseenkin. Ja se mistä Hepr puhuu on kärsivällisyyden rauhanhedelmä, siinä edellisessä painoksessa josta tällä kohdin pidin paremmin ja se sanatarkka käännös on kai mahdoton laatiakin. Löytää lepo siinä että jaksaakin antaa anteeksi vaikka luuli ettei ikinä voi. Mielen kovalevyltä vapautuu tilaa kun ei enää muistele kärsimäänsä pahaa, ja jos se palaakin mieleen toteaa että kaikkee sitä sattuukin.

Minä en ikin ajatellu että tästä olisi kenellekän hyötyä ennen kuin Riitta-mummi kysyi. Sitten kyllä aloin ajatella, entä jos olisi terapeutti joka ei tutkisikasn sitä ihmistä vaan hänen jumalakäsityksiään, ja muistaisi kuin paljon ihminen on tekemisissä sen kans jota nimittää Jumalaksi.

Niin minä kysyin mielessäni, voisiko ihmisen kärsimystä lievittää ottamalla teodikea, ei vastattavaksi kysymykseksi, vaan rauhalliseksi realiteetiksi jolle Jumala itse tuli altistui ja kuoli.

Siten useasti mietin, kuinka pääsiäisen koko tapahtumasarja on kuin todel monikerroksinen koko asia kaikesta. Sieltä ei häviä Paavalin ja Lutherin korostama sovituksen sanoma mihinkään vaikka ymmärtääkin, se on myös ovi ajan ulkopuoliseen, ja se on kenties kenties kappale josta isä Teemu Sippo kerran sanoi, siinä täydellistyi  luomistyö,  tahi se viimeisteltiin, ja ihminen saattaa saada lohdutuksen juuri tämän Jumalan seurasta siten, että hän vähin erin lähtee toipumaan.

[Leena]

Luettavat noita kirjoja eräs on Timo Veijolan. Saarnaajasta kirjoittaa ja hyvin. Hän siinä toteaa kuinka postmoderniin aikaan kuuluu suurten kertomusten katoaminen, koskee niin yhteiskuntaa kuin kirkkoakin. Me olemme hieman kuin irrallaan kaikesta ja surullisella tavalla yksin.

Jobin kirjassa, kuten apokryfissa eli pseudepigrafisessa Esran ilmestyksessä ja muutenkin ihminen näyttää tulevan tyytyväiseksi kun Jumala puhuu hänelle vaikka ulkopuolisesta keskustelu olisi kuinka hyvää päivää kirvesvartta. Saarnaaja on perin kyyninen. Jumala ei vastaa,  koska ei viitsi suunnilleen.

Saarnaajan Jumala muistuttaa suuresti Hyrckin kuvaamaa ambivalenttia jumalakäsitystä, jossa ihminen itse on juuttunut siihen siis, kuin kynnykselle miettimään ovatko olennot hyviä vai saako niiltä hyviä asioita ja seikkoja, joka olisi se aikuisempi totuus ja mahdollistaisi olennon hyväksymisen silloinkin kun olento tuottaa pettymyksen.

Tässä kai on pieni siemen totuudesta. Ei se ole niin pahaa mitä tapahtuu, jos sillä oli tekemistä Jumalan kanssa. Jos kohtalon, sitten paha on lohduttomammin pahaa, sillä lohduttajaa ei ole tulossa antamaan sitä hyvää seikkaa jota kukaan toinen ei ymmärrä, vain sen saaja.

Nyt varjo väistyy musta kasvoilta kuoleman.

[Pena]

Äsken käymässäni keskustelussa tuli esiin, että kokemus vaiti pysyvästä Jumalasta yhdistetään helposti uskon menettämiseen. Eri asioitahan ne ovat. Onhan äänettömän Jumalan kuva usein hyvin vahva ja todellinen.

[PekkaV]

   Hiljaisuus huutaa.

[Leena]

Äsken käymässäni keskustelussa tuli esiin, että kokemus vaiti pysyvästä Jumalasta yhdistetään helposti uskon menettämiseen. Eri asioitahan ne ovat. Onhan äänettömän Jumalan kuva usein hyvin vahva ja todellinen.

Juuri kertasin läksyni ja kyllä, näin on VT:n teologia merkinnyt emme siitä pääse. Muistaakseni Sefanjan kirjassa on tähän ainoa lohtu;Hän vaikenee, koska rakastaa Sinua.

Tuo tapa lukea Vanhaa Testamenttia on itselleni aivan uusi ja myllertänyt. Olemme tottuneita perikristilliseen näkemykseen, jonka mukaan hiljaisuudessa Jumala kuiskaa, vastoinkäymisissä puhuu ja kärsimyksessä huutaa (siis näin päin)  ja jos kuka tahtoo edelleen lukea näin se on hänelle ajankohtaista ja tärkeää.

Minulle itselleni ei. Opin juuri jouluksi parhaat palat tavasta jolla tulkita VT siitä itsestään lähtien. Ainut mistä haluaisin lisää tietoa on se ikivanha pääsiäisjuhlan perinne, kuten muut menneisyyteen katoavat juutalaisuuden perinnöt ympärileikkuusta alkaen.

Tuo "Jumalan vastaus" taidetaan vain hyvin usein tulkita juuri niiksi " merkeiksi ja ihmeiksi" joita se körttipappi Karjalasta oletti minun odottavan vain sillä perusteella että olen kotoisin mistä olen. Hänen oli lähes mahdoton ymmärtää, ei, en odota merkkejä enkä ihmeitä kun kysyn koskeeko johdatus yksityistä ihmistä. Hän ei siihen sitten vastannut koskaan. Vastaus ei liioin aina saavu " hiljaisessa tuulen huminassa" joka kauneudellaan jo viljellään sööttiyteen saakka, vaan pitkinä pitkinä aikoina jotka ihminen ja oikeastaan kansa ja ihmiskuntakin vain odottaa 

[Leena]

Mutta taisit käydä toista keskustelua  ja muualla, missä?

[Pena]

Mutta taisit käydä toista keskustelua  ja muualla, missä?

Ihan ruokasalini pöydän yli.

[Leena]

Ahaa, en ollut paikalla.  . Oliko ruoka hyvää, saitteko kakkua? Tietysti saitte  jäin ilman 

[Leena]

Mutta minua lohduttaa, leivoin uuden satsin homperskoja maistuivat sikahyvältä tuoreen hyvin tummapaahdetun kahvin seurassa joten minulla oli Suuri Ilta käytyäni läpi opinkappaleita joihin olen äärimmäisen kyllästynyt