Lapsuudessani, siitä on jo kauan, tultiin kutsumatta naapuriin, istahdettiin keittön pöydän ääreen ja emäntä pani kohta kahvipannun porisemaan.
Kesällä istuttiin joskus pelkästään pihakeinussa mehua juoden, tai sateella kuistilla, ja juteltiin.
Tarkkaan en mitään suurempia salaisuuksia muista kuulleeni. Silloin ei juoruttu, ei tunnettu julkkiksia muita kuin Armi Kuusela ja Ruben Oskar Auervaara. Jos naiset jotakin supattelivat se tapahtui lasten korvilta salassa.
Äitini oli kankaankutoja ja naapurin täti virkkasi pitsejä. Niistä ne usein puhuivat. Käsityömalleista ja meidän tyttöjen vaatettamisesta.
Yksi perhe oli sellainen suurperhe johon vauvoja syntyi lähes joka vuosi, niiden auttamista ne naapurukset puuhasivat. Olin minäkin kerran siellä keittiötä siivoamassa kun täti oli laitoksessa. Diakonissa johti taidoillaan tärkeimpien töiden suunnittelun.
Kun sukulaiset tulivat käymään matkojenkin takaa muisteltiin aina Karjalaa. Miehet puhuivat tupakoidessaan sota-ajoista, mutta niin että niitä
pahimpia asioita en kuullut ennen kuin olin aikuinen.
Isäni suku oli hyvin puheliasta ja iloluontoista . Siskoksia oli 11, 7 tyttöä ja 4 poikaa. Rotinoita kävivät tätit tuomassa vielä minullekin. Pitivät yllä perinteitä. He olivat hyviä ruoanlaittajia, ammatikseenkin. Veljekset olivat aika vekkuleita, vallankin silloin kun pullo oli pöydän jalan vieressä, kuten Salpausselän kisojen aikaan.
Äidin suku puolestaan, lähes jokainen, olivat jäyhempää sorttia. Vastuuntuntoisia puurtajia. Seitsemän sisarusta, viisi tyttöä ja kaksi poikaa.
Isä heillä oli arvonantoa koko pitäjässä nauttinut herastuomari, ja mamma, vaimonsa, nuorena kylän kaunotar.
Äitini oli aina ajatuksissaan kotona Virolahdella. Miten siellä on Toivolla heinätyöt? Onko saaneet kalaa ? Miten mamma ja pappa ?. Kirjeet kulkivat viikottain ja koska äitini oli koti-äiti lähdimme heti koulujen loputtua sukuloimaan.
Taajama-alueella asuneena tykkäsin valtavasti kun lähes jokaisella tädillä ja sedällä oli eläimiä. Lehmiä rakastin ja opin lypsämään kohta kouluun mentyäni. Hevosia hiukan pelkäsin, ja hyvä niin etten mennyt koskettelemaan, sillä olen niile hyvin allerginen.
Kissat ja koirat olivat leikkikavereita ja ystäviä, mutta kanat olivat kaikkein jännimpiä, sillä ne munivat. Jotkut eivät olisi halunneet luovuttaa muniaan ihmisille vaan jäivät niitä hautomaan. "Senkin rutkut " sanoi serkkutytö, ja kävimme niitä heinähangoilla häätämään pois pesästä.
Varmuudeksi kasteltiin kanan takapuoli vesiastiassa.
Tämä kaikki tapahtui ennen TV-aikaa. Silloin tavattiin, tarinoitiin ja pidettiin yhtä niin suvun kuin naapurien kesken.
Varsinaista Runo-Karjalan starina-perinnettä en tunne, mutta hengenheimolainen lienen.
Äitini kuolemasta tulee huomena 20 vuotta.