Käsillä oli tänään kovasti puuhaa, kuten on ollut monena muunakin päivänä. Kuin jokin tärkeä askare olisi vielä kesken. Kohteeksi joutui nyt sairaalan peitoista se päällimmäinen. Harmittaa, kun en ymmärrä asiaa, enkä voi auttaa edes antamalla hyviä ohjeita. Ehkä minun pitäisi koettaa löytää äidilleni
hypistelymuhvi?
Usein tuntuu, kuin hänellä olisi meneillään jokin uni, johon liittyy myös fyysistä aktiviteettia (ei minulla ainakaan unet ole pelkkää näkemistä), ja siihen liittyen hän myös puhuu asioita, kuten nyt unissa voi olla jonkun kanssa juttusilla, ja uni ottaa aineksia ulkoisen maailman ärsykkeistä, kuten minullakin on herätyskellon ääni usein muuttunut jos joksikin.
Mietin mitä tuo käsillä tekeminen on. Sitä kai on monellakin kuolevalla. Tulemme lapseksi jälleen, hoidettavaksi, syötettäväksi, vaippoihin. Mutta pieni lapsi tutkii maailmaa suullaan, vasta myöhemmin käsillään.
Yksi serkkuni ehkä olisi tulossa katsomaan. Mutta mitä näkemään? Serkullani on itselläänkin syöpä, jota ei enää voida hoitaa, ja tuntuu, ettei hän ole oikein tilanteen kanssa sinut. Muistaa äitiäni lämmöllä, mutta kerronko (ikään kuin varoitanko), ettei hän kohtaa enää sitä ihmistä, jonka muistaa? Ehkei hänellä ole ihan realistinen käsitys tilanteesta. Toisaalta ei ollut minullakaan, se on niin paljon huonompi kuin silloin kun viimeksi vielä oikeasti kohtasimme (joulun maissa). Ja sitten taas onhan tuo serkkunikin aikuinen ihminen, minun ikäiseni. Omankin äitinsä kuoleman jo kokenut, tosin siihen ei tainnut ihan tuollaista sekavuuden leimaamaa loppuvaihetta liittyä.
(Olisikohan asianmukaisempaa ketjua?)
