Aamuhartaus 26

[Pena]

"Joulu juhlista jaloin", sanot, asiaa sen enempää pohtimatta. "Joulu on lasten juhla", sanot ja yrität keksiä jotakin, mikä ilahduttaisi pikkuväkeäsi.
Näin siis on joulu kulunut ja kutistunut siitä, mikä se kerran oli ja miksi se on tarkoitettu. Tietysti joulu on jaloin, kaunein ja suurin juhlistamme. Tietysti on tehtävä lapsille hauska ja iloinen ilta. Mutta joulu on silti paljon enemmän. Joulu on meidän kaikkien yhteinen omaisuus, Jumalan lahja meille, vapautuksen sana omaan huolten täyttämään elämäämme.
"Älkää peljätkö! Minä ilmoitan teille ja koko kansalle ilosanoman: Teille on syntynyt Pelastaja." Näin kuuluu jouluevankeliumi nykysuomeksi. Mutta ymmärrämmekö me nykysuomalaiset sanoman näinkään lausuttuna? Ymmärrämmekö, että joulu tuli, Pelastaja tuli, juuri "tavallisia ihmisiä", meitä varten, koko kansalle siis?

Jaakko Haavio

[Pena]

Kaduilla soluu autojen ja ihmisten loputon virta, me mukana. Vähitellen autioituvissa, kaukasissa kylissä asuu unohdettua kansaa, siellä  ehkä mekin. Ja nyt tulee tämä joulu ja tämä Pelastaja ja sanoo: "Pelastan sinut".
"Pelastat, mistä?" kysyt.
Vastaus ei ole vanhentunut, kun sanon: Jeesus pelastaa synnistä ja perkeleestä ja kuolemastakin. Sillä se, mikä meitä pahiten painaa ja alati vainoaa, on pahan kolminaisuus: synti ja sen taustalla perkele uhkaavana ja lähestyvä kuolema. Näitä me pelkäämme, sillä nämä ne tekevät meistä onnettomia ihmisiä.

Jaakko Haavio

[Riitta-mummi]

Yksin, hartautta harjoittava munkkikin tarvitsee Pelastajaa.

[Pena]

Mutta nyt tulee Jeesus ja sanoo; Sinulle, rasittuneelle, kyllästyneelle, vieraantuneelle, toivottomalle, minä annan levon ja uuden ilon. Otan sinut syliini kuin äiti lapsensa. Saat unohtaa pahan, jonka olet tehnyt. Minä, Pelastajasi, minäkin sen unohdan. Viihdy! Virvoitu! Uudistu! Löydä tie Jumalan perheväen yhteyteen!
Näin me viheliäiset Jokamiehet saamme anteeksi. Meidän ei tarvitse hävetä itseämme. Alamme katsella uusin silmin ympärillemme. Haluamme olla hieman ystävällisempiä kuin ennen, kaikille.

Jaakko Haavio

[Pena]

Kysyttiin: "Mistä joululaulusta pidät eniten?" Minulla on sellaisia kaksi. Toinen on varsinainen virsi, toinen on laulu, vieläpä aivan maallinen, mutta tajunnassani - rohkenen sanoa: uskontajunnassani - molemmat ovat kietoutuneet joulun muisti- ja mielikuviin niin, että ne jopa hallitsevat niitä.
Se, joka on varsinainen virsi, on nykyvirsikirjan numero 4*, lapsuuteni kirjan 3. Sen työntyminen etualaan johtuu yksinkertaisesti siitä, että se oli ainoa, jonka epämusikaalinen kotiperheemme pystyi kutakuinkin virheettömästi jouluaattona veisaamaan. "Enkeli taivaan" pyrki itsepintaisesti menemään penkin alle, ainakin minulta. En vieläkään käsitä, miksi siinä säkeistöjen lopun aina pitää vajota nuottipinnan alapuolelle asti. "Enkeli taivaan" virrestä en siis lapsena pitänyt. Vieläkään en uskalla sitä vapaasti veisata - pelkään, että joku katsoo kummastellen.
Mutta "O Jeesus Kristus Herramme" oli kokonaan toista. Sen yksinkertainen sävelmä soi kuin marssilaulu lapsuuteni pappilan salissa. Ja kun käsitin sanat: "Meit auttamahan vaivasta" hieman virheellisesti: "Menit auttamahan vaivaista", oli virren sanomalla asiaa pienelle pojalle, joka perheen kuopuksena tunsi olevansa varsin vaivainen, monella tavalla uhanalainen vanhempien veljien taholta ja siis avun tarpeessa. Kun tämä virsi soi, se herättää eloon voimakkaasti koetun joulutunnelman varhaisilta lapsuusvuosilta, mutta myös sydämen kiitollisuuden siitä, että vaivaista auttamaan tullut Herra on "johdattanut jalkani lyhyen elinaikani".

Jaakko Haavio

*1986 Virsikirjassa numero 266

[Pena]

Mutta, sanottakoon mitä tahansa, tämän jouluvirren rinnalle nostan lapsuuteni parhaan maallisen joululaulun. Perästäpäin ajatellen tuntuu käsittämättömältä, miksi Kirkonkylän kansakoulussa joulupäätöstä valmisteltaessa ahkerasti harjoiteltiin laulua:

     "Ihanassa heinäkuussa
     alkaa armas aikamme.
     Lintuin laulaessa puussa
     kukkakenttää astumme."

Silloin emme sitä ihmetelleet. Se oli joululaulu, kerta kaikkiaan. Se loi tunnelman, varsinkin, kun sitä laulettaessa marssittiin kuten niittomiehet kumarassa ja heilutettiin käsiä. Parhain kohta laulussa oli:

     "Voirasiat aukaisemme,
     piimäflaskut kallistamme,
     fralla-la lal-lal-laa."

"Voira-siiat" suorastaan hypitti sydäntä, kun tämä kummallinen sana oikein pitkään ja kirkkaasti vedettiin. Siinä oli joulun ilo ja sen pakahduttava riemu.
Luulen, että tämän "joululaulun" ansiota on, että jouluuni aina on kuulunut suvinen sävy, aavistus ikuisesta kesästä, viesti autuaiden kentiltä, jossa Jeesus käyskentelee tuoksuvassa heinässä ystäviensä seurassa.
Lintuin laulaessa puussa.

Jaakko Haavio

[Pena]

Siihen joulutervehdykseen, jonka taivaan enkelit esittivät maan lapsille, sisältyi myös toivotus: "Maassa rauha!" Kuitenkin, kun ensimmäinen joulu oli ohi, kuultiin Vapahtajamme syntymäkaupungin, pienen Beetlehemin, kujilta sydäntäsärkevää huutoa. Äidit itkivät, kun raa'at sotilaat surmasivat heidän lapsiaan. Kysymyksessä oli järjetön tihutyö, joka kohdistui viattomiin. Beetlehemin lastenmurhan jälkeen on käyty monta yhtä mieletöntä verileikkiä. Viattomat ovat aina saaneet kärsiä eniten.
Tuleeko näin aina jatkumaan? Jatkaako ihmiskunta sotiaan loputtomiin? Tilanne ei näytä lupaavalta. Kuitenkin, tarkoin katsoen voimme nähdä myös toisenlaisia merkkejä. Nuoriso on havahtumassa huomaamaan ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaavat monenmoiset vaarat, Myös sodan mielettömyys alkaa sitä ahdistaa.

Jaakko Haavio

[Pena]

Tosin pikkupojat yhä leikkivät sotaisia leikkejään. Lelukaupoissa myydään yhä toinen toistaan upeampia hyökkäysvaunuja ja konepistooleita. Ajattelemattomat isät ja äidit ostavat niitä yhä joululajoiksi lapsilleen. Mutta, tästä huolimatta otaksun, että se poikajoukko, joka nyt vielä leikkii näillä leluilla, on alkava viimeistään silloin, kun se saavuttaa Runebergin Sotilaspojan kunnioitettavan iän, viisitoista, tavoitella kokonaan toisenlaisia päämääriä. Tulkoon sen tunnussanaksi: "Rauha maassa, ihmisille hyvä tahto!" Jumala suiunaa kaiken työn sotien lopettamiseksi. Mutta - huomatkaamme - joulun suuri rauhanviesti on kiinteässä yhteydessä kahteen muuhun suureen asiaan: Jumalan kunniaan ja siihen sydänten iloon, jonka Vapahtajan Jeesuksen syntymä on tuonut ja tuo.

Jaakko Haavio

[Pena]

Kun näen pojan tai tytön kaulassa ristiriipuksen, ajattelen: Tässä jälleen yksi, joka tahtoo Vapahtajan nimessä rakentaa uutta, parempaa maailmaa, jossa elämää säätelevät sopu ja anteeksianto. Kun kuulen nuorten laulavan täysin rinnoin jouluvirttä, uskon: Se tulee, se aika, jolloin "he eivät enää opettele sotimaan". Jeesus Kristus on Rauhan Ruhtinas.

Jaakko Haavio

[Riitta-mummi]

Monilla urheilijoilla on ristiriipus tai tekevät ristinmerkin. Olen iloinen heidän puolestaan. Jokin heidät erottaa muista.

[Pena]

Pyhässä Kirjassa on lausumia, jotka kohoavat sellaiseen uskon korkeuteen, että mikään ihmisymmärrys ei sinne asti yllä. Sellainen on Jeesuksen sana: "Eikö viittä varpusta myydä kahteen ropoon? Eikä Jumala ole yhtäkään niistä unohtanut. Ovatpa teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut. Älkää peljätkö; te olette suurempiarvoiset kuin monta vapusta."
Varpuset, jos mitkä, ovat mitättömiä olentoja. Poikueittain ne syntyvät, laumassa elävät, laumoittain kuolevat. Eivät terävimmätkään silmät pysty toista toisesta erottamaan. Sama on kunkin harmaa höyhenpuku. Sama, vaatimaton on kunkin laulutaito. Ja kuitenkin Jeesus sanoo, että nämä, mitättömät, ovat kukin Jumalalle niin arvokkaita, että hän muistaa ne ja katsoo ne huolenpitonsa arvoisiksi. Ihminen voi poikkeuksellisesti tunnistaa jonkin lintuyksilön, esim rengastamansa, ja tehdä huomioita sen vaelluksista. Jumala pitää silmällä niitä kaikkia. Ihminen! Katsele kunnioituksella Luojasi lintuja!

Jaakko Haavio

[seppos]

jatkuu osassa Aamuhartaus 27