Kaikki kristityt ryhmät ovat Raamattua pitäneet arvossa siitä pitäen kuin se on ollut olemassa. Tietenkin siinä jonkin aikaa kesti, ennen kuin saatiin päätettyä, mitä kirjoja Uuteen Testamenttiin pitäisi sisällyttää, tai että sellainen pitäisi edes olla olemassa.
Mistä tuleekin mieleen, että en tiedä, mitä ensimmäisten vuosisatojen kristityt pitivät arvokkaina kirjoituksia ja miksi, ja mistä edes juolahti mieleen koko ajatus koota myös kristittyjen oma kirjakokoelma Vanhan Testamentin rinnalle, ja oltiiko siitä kuinka yksimielisiä.
Mutta siinä on kyllä eroja, mitä tuon kirjakokoelman on ajateltu olevan ja miten on ajateltu sitä käytettäväksi. Ja tämä nähdäkseni kytkeytyy siihen, mitä on ajateltu Kirkon tai seurakunnan olevan. Aina ja kaikkialla ei ole kannustettu itsekseen omin päin kirjoituksia tutkimaan, ja siihen on kyllä ihan hyvät syyt myös.
Puhumattakaan siitä, että eihän lukutaito niin yleistä ole aina ollut. Saati taito lukea vieraskielistä tekstiä, mitä Raamatun lukeminen suuren osan sen historiaa olisi edellyttänyt.
Ja on sekin, että ne, jotka uskovat ihan itsekseen Raamattua lukevansa, lukevat kuitenkin sen kautta, mitä joku siitä heille on jo opettanut. Kääntäjätkään tästä vaikutuksesta eivät voi olla vapaita. Ja onhan siellä paljon sellaista kulttuurisidonnaista, jota ei ilman selitystä voi ymmärtää (jos sittenkään).
Miettii nyt vaikka Sarpatin leskeä ja profeetta Eliaa, ja koettaa siirtää sen nyky-Suomeen. Mitä ajattelisimme, jos pulan aikaan joku yksinhuoltajaäiti ottaisi tuollaisen tuntemattoman nälkäisen kiertolaismiehen luokseen asumaan? Olisiko merkitys sama kuin yli 2000 vuotta sitten?
