Keskustelua herännäisjulistuksesta

[osmo]

Älä huoli, Eliza, en ole ollenkaan varma ymmärränkö minäkään!

[Pena]

Voi voi, kyllä tällaisia voisi selittää paljon käsittämättömämminkin! Eihän ole juurikaan vilahdellut homiletiikkaa, kontekstuaalisuutta, paradigmaa eikä muutakaan supercalifragilistiikkaa. Lähestulkoon suomea on kirjoiteltu koko ajan. Usein ymmärtämisen este on ainoastaan, ettei usko ymmärtävänsä.

Kirkon ja kirjaston väliin nousi takavuosina moderni veistos. Ihmiset sanoivat, etteivät ymmärrä sitä ollenkaan. Kun heitä pyysi kuitenkin yrittämään jonkinlaista arvausta, he selittivät teoksen omin sanoin jokseenkin samalla tavalla kuin taiteilija itse.

[seppos]

Älä huoli, Eliza, en ole ollenkaan varma ymmärränkö minäkään!

Nyt luulen ymmärtäväni Osmoa, joka oli ihan oikeassa terveisissään sinulle Eliza.

 Juju on siinä, että niin paljon "ymmärtämisestä" on ymmärtämisen luulemista. Minusta on kunnioitettavaa ymmärtää, ettei ymmärrä vaan, kun sitä ei oikein näin vanhana enää ymmärrä, kun pitäisi jo ymmärtää.  Yksi tuttu sanoi eläkkeellelähtöpuheessaan Täytyy lähteä niin kauan kuin ymmärtää lähteä.

[Pena]

Omaan ymmärrykseensä luottaminen on sitäkin, että uskaltaa tunnistaa pajunköyden, palturin ja p... hienojen sanojen ja kiemuraisten lauseiden takaa. Usein käsittämätön teksti kertoo kirjoittajan olemattomasta käsityskyvystä.

[dnasukil]

Eliza; Ymmärtämisen lahja onkin erinomainen lahja. Tiettyyn määrään asti se on synnynnäistä. Voi sitä harkinnan avulla lisätäkin. Jotain tästä on vuosikymmenten aikana saanut opetellakin.
 Nyt on ollut kysymys julistetun sanan ymmärtämisestä ja siitä että sanoma ja sanoman kohde on ajasta aikaan sama, muuttumaton. Vaikka ympäristö ja aika muuttuu, sanoma pysyy samana. Sama; eilen- tänään- ja iankaikkisesti. Ja "Minä olen alku ja lopu" (Ilm.22:6) Miten tämä koskettaa lukijaa/kuulijaa, on henkilökohtaista.
 Elämme juuri kristikunnassa herkimpiä viikkoja sanoman todllisesta sisällöstä ja sen ymmärtämisestä. Näkyykö valoa/toivoa Golgatan ristin yli.

[dnasukil]

Katsellessani hiljaisen viikon sanoman äärellä Vapahtajan maallisen vaelluksen kipeimpien kokemusten kautta runneltuja kasvojaan, alaspainetuin päin jäin murtuneena toteamaan; tämäkö kaikki minun tähteni.

  Tämän peilin edessä oman elämän kipuja ajatellen, saastaisuutta, lankeemuksia, loukkaavaa käyttäytymistä, itsekästä mielenlaatua ja ennemuuta laiminlyöntejä, kukaan ei ole tullut sanomaan, että sinä olet tehnyt syntiä. -No nyt tietysti joku sanoo; etpä sinä sitä kestäisi? Eikö sittenkin olisi parempi luhistua nyt, kun se sanotaan kuitenkin Taivaan portilla? Yritänkö kynnyksen yli mennä komiasti hyppien iloiten onnistumisistani, vai maahan vajoten, ryömien myöntää olevani murhaaja.
   
  Vaikka olenkin saanut kulkea joukon hännillä tämän hiljaisen körttikansan joukossa, viittaan kuitenkin Lars Leevin maan kuuluihin saarnoihin, joissa sanottiin suoraan synti sillä nimellä kuin se on tehty.
  Kuuluuko tähän körttiläiseen ikävöivään uskoon myöskin ikävä parannuksen tekemiseen? Kehottaako siihen kukaan?

[seppos]

.
   
  Vaikka olenkin saanut kulkea joukon hännillä tämän hiljaisen körttikansan joukossa, viittaan kuitenkin Lars Leevin maan kuuluihin saarnoihin, joissa sanottiin suoraan synti sillä nimellä kuin se on tehty.
  Kuuluuko tähän körttiläiseen ikävöivään uskoon myöskin ikävä parannuksen tekemiseen? Kehottaako siihen kukaan?

Parannukseen kehoittajia on vähän. Harvalla on kanttia siihen, kun omakin on tekemättä. Toinen asia on rehellisyys. Kuuntelin vuosikausia työhön ajaessani radion aamuhartauksia autossa päivittäin. Jo kolmannesta sanasta pystyi tunnistamaan astian maun eli mistä liikkeestä puhuja oli kotoisin. Yritin kuunnella erityisesti  sitä puhuuko kukaan rehellisyydestä, joka on suomalaisten eniten kunnioittama asia. Kellään ei ollut kanttia puhua siitä ja radiohartauksien lisäksi tuli kuunneltua paljon muitakin puheita. Olen yhden kunnon puheen aiheesta kuullut ja se oli Herättäjäjuhlilla. Olen odottanut toista puhetta aiheesta, mutta turhaan. Ryhtykää tekin odottamaan, se on pitkää, mutta mielenkiintoista.

[Pena]

Minusta rehellisyys ja vastuullisuus kuuluvat yhteen. Oman vastuun siirtäminen muille on epärehellistä. Totuuden kiertäminen ja muutteleminen on vastuuttomuutta. Kunpa voisin sanoa itseäni rehelliseksi ja vastuulliseksi kaikissa toimissani!
Kiinnitin tähän huomioni lehtiotsikon vuoksi. Siinä eräs puoluejohtaja sanoi mielellään siirtävänsä vapaaehtoisjärjestöille vastuuta vanhusten ja lasten hoidosta. Se kuulosti sietämättömän tutulta. Milloin joku on ilmoittanut ottavansa jotain omalle vastuulleen, kun muut eivät asiaa hoida kunnolla?

[dnasukil]

Keskustelu julistuksen sisällöstä ei sittenkään näytä suuremmin kiinnostavan. Erityisesti olen jäänyt ihmettelemään vähäistä teologien osuutta.
   Onkohan nyt niin, että nykyinen ihmisen mielestä hyvältä kuulostava puhe riittää, eikä tarvitse paneutuakaan pohtimaan syitä elämän epävakaisuuteen,joka näyttää vain lisääntyvän ympärillämme.
  Olen kuullut jonkun oppineen suusta sellaisenkin toteamuksen;" tämä sukupolvi on tarinankertoja sukupolvi." Tarinoitakin kuulee.
  Toki niitäkin on, jotka rohkeasti nostavat esiin yhteiskunnassa vallitsevia epäkohtia, mutta jää kertomatta se, mitä siitä seuraa, kun eletään vailla lainkuulijaisuutta. Lainkuulijaisuudella tarkoitan lähinnä Mooseksen antamia. Lars Leevi sen sanoi ja kansan vastaus oli, parannusta tehtiin ja uusi hengenliike syntyi. Hänestäkin tiedetään, että siionin virsikirjasta aluksi veisattiin. Armon ikävää alkoi ilmetä. Tämänkin päivän ihminen kaipaa, ikävöi johonkin. Mitä me vastaamme kyselijälle ?

[Pena]

Olen myös huomannut, että nykyisin arvostetaan muotoa - miltä joku näyttää, kuulostaa, maistuu... - eikä välitetä sisällöstä. Uskoisin, että tämän pinnan alla totuuden ja armon tarve kuitenkin kasvaa koko ajan.
Yksi vastaus olisi kristillisen julistuksen muodon kehittäminen niin houkuttelevaksi, että sanomakin menisi perille. Näinhän usein tehdäänkin. Körttiläinen ratkaisu voisi olla päinvastainen; karsitaan kaikki hienous ja kiilto, jotta mikään ei estäisi kuulemasta ja näkemästä, mitä julistetaan. Saarnataan synti synniksi ja vilautetaan Jumalan armoa sen verran kuin kullakin on luottamusta siihen.

[seppos]

Yllävää lienee se, että tämä maallikkoliike ainakin täällä foorumissa, jossa suurin osa kirjoittajista on nuorisoa. Heistä harva tuntee kyvykkyyttä vastata sinulle kun oma parannus on vielä pahasti kesken. Toisekseen tämän liikkeen perintöön ei kuulu niinkään toisten neuvominen, kuin yrtittää hoitaa itsensä taivaan portille. Vastuu on täällä jokaisella itsellään ja jokainen saa olla henkilökohtaisessa yhteydessä Taivaan Isään. Yhditys, sen työntekijät, luottamushenkilöt tai papit ei auta siinä yhtään mitään. Meillä ei ole taivaan portilla ketään, joka sanoo "tuo on meikäläisiä". Kukaan ei myöskään käytä hegellistä tai muuta valtaa ylitsemme. Sen kuulee myös nöyrässä julistukseesa, jossa ei ole ohimoa luetella toisten syntejä.

Armon ikävää on tänäänkin paljon, mutta se on "sivistyneempää" kuin ennen  eikä näy päälle kuin mainosvalot.

Koska emme puhu täällä toisista pahaa jätän aiheen Lars Leevi ja hänen seuraajansa käsittelemättä.

[juhani]

LLL:sta et puhunut pahaa, Seppos, hyvä juttu. :wink:

[Progressor]

Tämän ketjun otsikko on niin sopiva, että kirjoitan tänne vähän omia mietteitäni julistuksesta. En tiedä, onko tässä kyse varsinaisesti herännäisjulistuksesta, mutta ehkä lievä aiheesta poikkeaminen sallitaan.

Olen potenut lieviä omantunnontuskia siitä, että en ole yrittänyt julistaa kristinuskon sanomaa kenellekään, toisin kuin lähetyskäskyssä selkeästi sanotaan. Selityksenä minulla on se, että en ole itsekään varma omista uskomuksistani enkä katso järkeväksi saarnata muille sellaisesta, mihin en itse usko koko sydämestäni. Tämä tietysti nostaa esiin kysymyksen: voinko kutsua itseäni kristityksi, koska en tunne halua lähteä huutamaan ilosanomaa kaduille ja kujille? Jos uskoni olisi elävää, niin enkö silloin haluaisi kertoa siitä kaikille?

Ratkaisuksi olen keksinyt jotain, mitä kutsun agenttiperiaatteeksi. Se tarkoittaa, että en puhu omista vakaumuksistani, ellei minulta erikseen niistä kysytä; toisin sanoen soluttaudun agentin tapaan ei-uskovien seuraan. Yritän kuitenkin tekemisissäni noudattaa Jeesuksen opetuksia, ja jos joku kysyy, miksi teen niin kuin teen, kerron toimivani kristinuskon periaatteiden mukaisesti, koska pidän niitä oikeina. Mutta oma-aloitteisesti en aio käsityksiäni tuoda julki.

Onko agenttiperiaate hyväksyttävä julistuksen muoto?

[Pena]

Kuulostaa kovin raamatulliselta. Kristityn tehtäväksi kuvataan olla maailmassa, muttei maailmasta tai jopa viskattuna lampaana susien joukkoon. Ei siinä asemassa juuri herätyskokouksia pidetä. Pikemminkin varovasti supatetaan lähimpänä olevaan korvaan.

[PekkaV]

Tämän ketjun otsikko on niin sopiva, että kirjoitan tänne vähän omia mietteitäni julistuksesta. En tiedä, onko tässä kyse varsinaisesti herännäisjulistuksesta, mutta ehkä lievä aiheesta poikkeaminen sallitaan.

Olen potenut lieviä omantunnontuskia siitä, että en ole yrittänyt julistaa kristinuskon sanomaa kenellekään, toisin kuin lähetyskäskyssä selkeästi sanotaan. Selityksenä minulla on se, että en ole itsekään varma omista uskomuksistani enkä katso järkeväksi saarnata muille sellaisesta, mihin en itse usko koko sydämestäni. Tämä tietysti nostaa esiin kysymyksen: voinko kutsua itseäni kristityksi, koska en tunne halua lähteä huutamaan ilosanomaa kaduille ja kujille? Jos uskoni olisi elävää, niin enkö silloin haluaisi kertoa siitä kaikille?

Ratkaisuksi olen keksinyt jotain, mitä kutsun agenttiperiaatteeksi. Se tarkoittaa, että en puhu omista vakaumuksistani, ellei minulta erikseen niistä kysytä; toisin sanoen soluttaudun agentin tapaan ei-uskovien seuraan. Yritän kuitenkin tekemisissäni noudattaa Jeesuksen opetuksia, ja jos joku kysyy, miksi teen niin kuin teen, kerron toimivani kristinuskon periaatteiden mukaisesti, koska pidän niitä oikeina. Mutta oma-aloitteisesti en aio käsityksiäni tuoda julki.

Onko agenttiperiaate hyväksyttävä julistuksen muoto?

Minulla on .s a l a i n e n. agentti -periaate: en kerro siinäkään tapauksessa kuin sinä, vaan luotan siihen, että totuus tulee julki ennemmin tai myöhemmin, ja jopa niin, että kun se sitten tulee julki, vasta sitten aika on kypsä. Nimittäin kannettu vesi ei kaivossa pysy.
Ajatukseni kulkee siten, että pitemmän päälle ihmiset alkavat ihmetellä, mistä se tuo sättimäntti (<satman) saa virtaa? Se toimii ja tekee jotenkin ikäänkuin ulkoaohjatusti. Kun sitten tietysti omana itsenäni ollen en voi välttää paljastumasta esim. hyräillessäni ajatuksissani virttä tai kahvikeskustelussa mainitsemalla srk:n, alkaa jengillä raksuttaa. He oivaltavat itse, mikä mies minä olen: ahaa! Lestadiolainen!
Julistaminen on propagandaa. Se aiheuttaa torjuntaa. En halua pilata mainettani höyrypäisenä uskovaisena. Jätän sen Suomen Keskustan asian edistämiseen vaalien alla ja jälkeen. 'Maallisessa' politiikassa propaganda, jos se ei ole populismia, on laajalti hyväksytty tyylilaji.
Esimerkin voimasta on paljolti kyse. Osoittamalla kaiken alkajaa ja päättäjää olisin rehellinen, mutta tyhmänrohkea. Pappi tekee sen puolestani eikä hän munaa itseään, koska toimii asemansa suojassa, koulutuksensa ja kiltasisaruuden tuella. Maallikkopappeus sopisi minulle, koska olen papin poika, ja sitä minä toteutankin olemalla po:n pj. Työelämässä profiilini on matalampi, koska työ on Jumalanpalvelusta tai jotain sinnepäin.