Yksi oleellinen juttu joka kuuluu ainakin minun vanhuuteen verrattuna entisiin vuosikymmeniin on tällainen.
Nuorempana tuli aina välillä toive, että tapahtuisipa jotakin, mentäisiimoä johonkin, tehdäänkö jotakin.
Nyt tulee sen sijaan toive, että eipä tulisi mitään menoa, eikä muuta erikoista, saisi olla vaan kotona ja nauttia olostaan.
Tämä on nyt ikäänkuin pitkän ja ankarankin työelämän etuoikeus, palkka.
Kun keskiviikkona oli paljon huushollihommaa ja päälle käynti Mehiläisen terveydenhoitajan pakeilla, ja sitten vielä eilen kampaamokäynti, Prisma-ostoksen uusine läppärin kaiuttimineen, olin kuin ylikypsä tomaatti.
Tänään olen sitten ottanut levon kannalta. No, ruoanlaittoon meni kolme varttia ja syönti päälle. Kohta keitän kahvin ja herättelen Matin juomaan. Sitten katsotaan Tanskalainen maajussi ja sen jälkeen kaikki urheiluohjelma jotka kiinnostava.
Minä olen kotirakas ihminen, minulle riittää koti ja sen askareet ja omat harrastukseni. Matti olisi enemmän kyläilevää sorttia, kun se oli hänen kotinsa tapa.
Vaan eipä ole enää niitä kyläpaikkojakaan, eikä jalatkaan jaksa kylissä kulkemista.
Kunhan kevät tulee Matti pääsee pyörällään, sillä sähköavusteisella, katselemaan ihmisiä ja kaupunkia. Se piristää häntä, ja siitä riittää minulle kerrottavaa.
Kun nuori ihminen näitä rivejä lukee, huomaa mitä on riisuminen entisistä. Minulle tämä sopii oikein hyvin, Mattikaan ei ole valittanut. Hän ei vaan puhu tunteistaan.