Viikonloppuna luin mummon luona Sana-lehdestä, että kirkko ottaa parin vuoden aikalisän miettiessään suhtautumistaan seksuaalivähemmistöihin. Ei siinä ollut itku kaukana. Mummolta oli pakko kysyä, että onko tämä nyt ihan oikeudenmukaista, ja mummo oli sitä mieltä, että ei parisuhteen siunaamisessa pitäisi erotella ihmisiä - minkäs he itselleen voivat (mummo ei vielä tiedä että olen homo). Jos 87-vuotias hetero uskovaismummeli, joka ei edes tiedä tuntevansa yhtään homoa tai lesboa, käsittää tämän, mikä siinä on piispoille niin vaikeaa?
Voi tietysti olla, että mummo on katsonut liikaa Salkkareita, mutta on hän silti minun hengellinen auktoriteettini, johon nojaten päätökseni teen. Mummo oli myös sitä mieltä, että uskoa voi ilman kirkkoakin. Ukkikin suuttui kirkkoon jo silloin, kun heitä kahta ei suostuttu vihkimään kirkossa ennen kuin mummi (Venäjän Karjalassa kasvanut) kävi Suomessa rippikoulun. Ei ukki sentään eronnut, mutta ei myöskään lähtenyt mielellään kirkkoon vaan kuunteli jumalanpalvelukset aina kotona.
Ymmärrän, että samaa sukupuolta olevien parisuhteet ovat vaikea teologinen ja kirkkopoliittinen kysymys, enkä halua ruveta viisaampieni kanssa väittelemään. En vain voi mitään sille, että kirkon viivyttely loukkaa minua syvästi ja saa minut tuntemaan, etten ole tervetullut. On paljon helpompi olla ulkopuolella - ihan liki kuitenkin.