Kun tulis kesä, ja olis aikaa... :lol:
Kokemuksiin liittyen yksi väylä miettiä "evankeliumin levittämistä" körttiperspektiivistä voisi ehkä olla juttelu evankelioiduksi tulemisen kokemuksista (tms.), vai kuinka? Eikös sitä sanota, jotta toiselle vois tehdä niinku ittelle toivois tehtävän? Jospa yrittäisin hiukan...
Olen "tullut uskoon" 1990. Ilmaus voi herättää hymähdyksiä, mutta silloin ainakin tiedostin Jeesuksen henkilökohtaiseksi Vapahtajakseni ja Herrakseni. Saatoin sanoa syntisenä ihmisenä: "minun Herrani ja Jumalani", ja tarkoittaa täyttä totta omasta vinkkelistäni joka sopukallani. Tätä edelsi vuosikymmenen kahlaaminen uus- ja itämaisissa uskonnoissa, itse asiassa vakava yritys tulla itse jumalaksi. Samaan aikaan elin vahvasti yliopistollisen tieteen ja filosofian maailmassa. 80-luvun lopulla "muut" uskonnot jotenkin väljähtyivät, ja kristillinen kirkkomusiikki alkoi kummasti vetää puoleensä. Liityin kirkkokuoroon. Siellä tutustuin ihmisiin, jotka elivät todeksi kristillistä uskoaan. Läheisyys, läsnäolo ja heidän kytkentänsä johonkin merkilliseen elävän veden lähteeseen tekivät pikku hiljaa vaikutuksen. Aloin lukea Raamattua ja muuta kristillistä kirjallisuutta, joista tulin uudella tavalla ravituksi. Rukoilinkin. Toisaalta elin tasapainoista ja hyvää elämää, toisaalta alkoi tuntua, että minulta puuttuu kaikki. Lopulta tuli aika, jolloin joku rakkaiksi käyneistä ystävistä huomasi kysyä, millainen tahtoisin suhteeni Jeesuksen olevan. Ja Henki vastasi!
Tämä voi kuulostaa tyypilliseltä "kääntymyskristilliseltä" tarinalta, eikä se minua haittaa, mutta halusin kertoa sen vain esimerkkinä (ilmeisesti) ensimmäisestä tehokkaasta evankelioiduksi tulemisen kokemuksestani. Siitä voi kukin eritellä olennaisia pointteja (tai harha-askeleita) ymmärryksensä mukaan.
Sen jälkeen on kertynyt monenlaisia kokemuksia, osa isoissa tilaisuuksissa, osa henkilökohtaisesti, osa kirjojen tms. välityksellä, joissa kaikissa on ollut kyse evankeliumin kuulemisesta; joskus paikkaavassa-, joskus korjaavassa-, joskus syventävässä ja joskus ties missä merkityksessä. Esimerkkejä löytyisi niin Israelin Lehtimajan juhlilta, eri suuntien kesäjuhlilta, vapaiden ja vähemmän vapaiden suuntien tilaisuuksista, pienpiireistä, kadulta, kuin miesten saunailloistakin (huomaatte tietysti, että listaan ei vielä sisältynyt varsinaisia körttiseuroja, eli voisitte oitis diskata minut tältä foorumilta, ellen vilauttaisi kolmea Herättäjäjuhlatarraani Siionin Virsien nuottipainoksessani :lol: ). Mitään kokoavaa tai sopivasti erittelevää en osaa suoralta kädeltä näistä sanoa, mutta voin joutessani miettiä, jos jotain erityistä nousisi mieleen. Tai ehkä sentään se, että henkilökohtaisuus ja osuvuus on yleensä ollut vaikuttavuuden kannalta tärkeää, ja siihen on aina liittynyt jotakin, mitä en taida kuvata paremmin kuin viittaamalla Pyhä Henki (tai Jeesus) -nimisen kirurgin työskentelyyn. Ihminen ei olisi voinut osua niin kohdalleen juuri sopivaan aikaan! Puhuisiko tässä "osutuksi tulemisen" kokemuksesta? Joka tapauksessa rakastan sitä. Tai siis ilmeisesti (alitajuisesti) vihaan, mutta kiitän Jumalaa sydämestäni, enkä mahda sille mitään.
Sanoma on ilman muuta tärkeä, sitä en lainkaan epäile. Mutta (tehokkaassa) evankelioiduksi tulemisessa tuntuisi olevan paljolti kyse siitä, sattuuko tai osuuko Sana. Sitä ilmeisesti voi koettaa edistää inhimillisinkin keinoin, mutta raja tulee joskus yllättävän pian vastaan. Joskus parhain inhimillinen järjestely osoittautuu esteeksi, joka Jumalan on ensin purettava. Arrrghh! Tässä on hirveän paljon sellaista, mitä en ollenkaan ymmärrä. Eikä tyhmyytensä kokeminen ole aina edes hauskaa.
Tällaista nyt, toiste lisää (tai toisenlaista). Liekö kellä muulla tuoreessa muistissa "evankelioiduksi tulemisen kokemuksia" tai millaisia ilmauksia kukakin tahtoo käyttää? Onko tällaisten miettimisessä ylipäänsä mieltä?