Loppuluvussa, kirkon eskatologisen toivon todellisuutta katsellessa, on palattava alkuun.
Kaikesta käsitteellisestä ja vaikeasta ei vain voi luopua edes sillä verukkeella, ettei se takuulla ketään kiinnosta.
Vanhan testamentin tyyli, jossa Jumala näytti liikuttelevan vain yhtä kansaa, puhuvan sille, johdattavan sitä, nimittäin hämmensi kyllä itseäni, ja sai minut kysymään, onko Jumala kiinnostunut yksilön kohtalosta, yksilöiden kohtaloista, vai olemmeko me sattuman viskeltävinä. Yrittäessäni kysyä tätä suoraan, en saanut vastausta ainoaltakaan prelaatilta. Yninää, ja varoittelua tukeutua "merkkeihin ja ihmeisiin". Ei napannut muutenkaan.
Olin tyytymätön aiemmin tyrkytettyyn rutiinioikaisuun, jolla selittäisin että joo niin mutku silleen niiku. Jumala valitsi Israelin ja sieltä tulisi sitten se Messias ja siitä ikäänkuin alkaisi jokin hyvin ihmeellinen ajatustavan muutos - yksilöstä piittaaminen. Koko ajatus tuntui itsepetokselta; tai samalta kuin jouluruokien vielä tehdessä kauppaansa tuodaan jo mämmiä pakastealtaaseen. Joku hosuu nyt.
.......................................
Oli melko kampeaminen ymmärtää, että Jumalan edessä
ihmisyys merkitsisi
kaikki sisälleen sulkevaa yhteisöllisyyttä - yksilöt, pienet yhteisöt kuten ystävyyssuhteet, parit, perheet, suvut, kansat merkitsevät yhteisöjä - jotka samalla merkitsevät yhtä ainutta kokonaisuutta. Joka ikisellä on Jumalalle merkitys. Ne eivät muodostu sattumalta. Niissä tyritään yhdessä. Ja kadutaan yhdessä, toivottavasti, parannutaan yhdessä, tyritään...
Näin pääsee siististi suoraan Uuteen testamenttiin, jossa voidaan todeta että "yhden" myötä synti tuli maailmaan. Yhden, siis ihmiskunnan. Minun rikkomukseni tänään saattoi johtaa toisen rikkomukseen. Koko ihmiskunta rimpuilee samassa verkossa. Mutta viimeisellä tuomiolla joka ikinen tästä huolimatta on aivan yksin. Sitä paradoksia ei vain voi muuttaa. Mutta samoin tuotiin yhden myötä korjaaminen kaikelle, lopulta.
Yksilön huomatessa eronsa Jumalasta, hänet tuodaan takaisin, "katumuksen kautta, ja kiitollisuuden kautta". Ja tuon huomaamisenkin minun ymmärrykseni mukaan herättää yksin Jumala. Silti tuo yhteisön lankeaminen merkitsee muuta kuin jokin ylimalkaan, että kirkossa nyt vain yksittäisillä valtaapitävillä tai kirkonpenkin kuluttajilla on kehnot välit. Tai, että pieniä yhteisöjä on, kuten avioliittoja, vaikeita, erittäin vaikeita, ja täysin mahdottomia. Tuo liittyy yksilöiden kahnausalttiuteen ja haluun tehdä pahaa toisilleen.
Jos - kun - sytyttää joskus - ja se olisi jo vallan armonsalama - että yksilöt
kuuluvat yhteisöönsä, kansaansa, ihmislajiin, säilyen siitä huolimatta vastuullisina ja harkitsevina ihmisinä, saavutettaisiin jotakin erittäin ehjää: Yhteenkuuluvuus, joka varjelisi tuholta - sodilta, itsekkyyden ylivallalta, kansakuntien imperialistisilta tavoitteilta. Sillä synti merkitsee lopultakin syvää yksinäisyyttä. Paradoksaalinen halu - himo - saada itselle, itsekkyys, kääntyy vastakohdakseen. Tuo ei ole vielä edes tuonpuoleisessa odottavaa. Se olisi mahdollinen ajassa. Mutta se yksinäisyys josta ihmiset joskus syvästi kärsivät, on vielä muuta, kuin tämä eskatologinen yhteisöllisyydestä putoaminen, joka pudottaa ihmisen Jumalan yhteydestä.
Oikeastaan, mistä kovin pidin, oli ajatus yhteisestä katumuksesta. Kirkko on yksi - langennut, ja katuu, kuten yksilö. Saksan kansa (kirjoittajan erittäin rakastama) lankesi, se myös kansakuntana kutsutaan katumukseen - kuten joka ikinen.
Tietty kai tämän lukee yksilöllisesti kukin. Katumusta? Jotain kauheita fiiliksiä vielä tähän? Ei, vaan siinä on jotakin hyvin huojentavaa. Siksi useimmat pitävät Siionin virsistä. Siinä on jotakin tervehdyttävää - korjaavaa, ja parantavaa.
Täytyy kyllä todeta, että mielelläni palaisin johonkin Jeesuksen ajan syntikäsitykseen välillä. Yksilöllä ei ole taipumusta pysytellä sillä kehityksellisesti korkeimmalla portaalla, jolle hänen tulisi astua sadomasoikistisesta maailmasta - se on mustavalkoinen, näkee pahan aina toisessa, ei itsessään, tai muistuttaa "miestä joka katsoi peilistä kasvojaan, ja unohti saman tien, miltä näytti" (UT, Pirskan linkki). eli käväisi katumassa ja palasi tekemään pahaa. Tästä syystä itse olen alkanut epäillä, voiko ihminen täydentyä aikuisuuteen, jos häneltä riistetään Jumala. Freud tosin oli aika lailla oikeassakin todetessaan, että "psyykkinen terveys on poikkeuksellista, kun taas erilainen rikkonaisuus, neuroottisuus ja perversiot valitettavasti eivät ole lainkaan harvinaisia" (pirskatti, en minä muista lähdettä). Ei siis ole ok rinnastaa näitä kahta - mietin vain, miten paljon kehitysestymiä tuotetaan langettaessa siihen "synneistä suurimpaan": Pois luottamuksesta Jumalan hyvyyteen (Luther, Juhani, auta, onko Galatalaiskirjeen selitys?). Sen rinnalla tulisi nimittäin hyväksyä muuta ja enemmän kuin ihmisen puutteellisuus: Ihmisen pahuus.
Tämä ymmärretään väärin jos käsitetään yksilöiden lakkaavan olemasta, sillä se tekisi tyhjäksi paitsi yksilön oman eettisyyden ja elämän, lopulta ihmisten kyvyn muodostaakaan yhteisöä.
.................................
Tuomiota on vaikea ymmärtää - yksi on langennut, yksi sovittanut - ja tähän liittyy kuitenkin, että kirkko on torjunut valtaosaltaan kuitenkin jonkinmoisen universalismin. Eli ei kaikkien ole sanottu pääsevänm taivaaseen muualla kuin Antti Kaikkosella. Raamatusta ajatus puuttuu, samoin Jeesuksen puheista. Totta kai tuo saattaa olla pelkkä pelote, jos ette ole kilttejä niin Isä ottaa kohta piiskan, kuten nykyisin opetetaan suuresti, ja olisihan se varsin turvallista
sitä kyllä mietin joskus 30v sitten, että Jumala joka tutkii ja tuntee ihmiset kuten Hän nyt tuntee, taitaa viedä kutakin omia teitään, ja kysyy kai että lähdetkö seuraamaan. En siitä pääse, mutta seura ei liioin ole vastenmielistä - Kristuksen seuraaja kulkee hänen seurassaan, ystäviensä seurassa, ja helpottaa kyllä' tulemaan toimeen jos yrittää nähdä toisessa sen Jumalan copywrightin.
-Yksikään aika ei tosin sinänsä ole päässyt yhtään sen lähemmnä Jumalaa kuin mikään toinenkaan. Tätä aikaa Dosentti, hän nimittäisi "ihmiskunnan täysi-ikäisyyden ajaksi" ja kovasti vastustaa yrityksiä ryhtyä etsimään jostain vuosisatojen takaa jotakin "todempaa" tai "oikeampaa" tai "raamatullisempaa" uskonnäkyä. Meillä on oman aikamme murheet: Me "seisomme Jumalan edessä sidotuin silmin ja päättelemme ettei Häntä ole, kun ei näy. Ja vain koska emme enää tarvitse Jumalaa palikaksi rakentaessamme selityksiä sille,. miten me tänne tulimme" (Kirjeitä vankilasta). Harva tulee kysyneeksi, olisiko Jumalalla muuta asiaa meille.
Mutta tätä minä aion vielä ihmetellä.
Jätän tuon parhaan vielä - ja on täällä vaikka mitä hyviä juttuja, mutta ajattelin jatkaa Etiikalla tai sitten ekumeniikalla, koska tuo KMN:n kokous siteeraa myöytämöisin Bonhoefferia näämmä.
Kaikille sanottu on yhdelle tarkoitettua: Matt. 11:21, Ilm. 2-3, erityisesti kuulemma Ilm 3:16, 3:10, oitis lunttaamaan. Mutta niinikään Jumalan silmä vartioi minun askeliani, valmistaa minullke tien, pöydän vihamiesteni silmien eteen, lunasti minut.
