Taisin samoin alussa unohtaa sen selvittämisen, mikä on väitöskirja.
Semmoinen on Sanctorum Communiokin.
Väitöskirja ei ole mnuuta, kuin tutkijakoulutuksen opinnäytetyö. Siihen kootaan aiemmat tutkimustulokset, josta sitten johtopäätökset vedetään. Edellytys on, että ne ovat siellä kaikki., Siten tämäntyyppiseen suurtyöhön harvempi viitsii. Oletettavasti Bonhoefferin motiivina oli hieman antaa veljiä päihin. Kun nämä kuulivat nelitoistavuotiaan tunnilla lipsauttaneen opettajalleen, että aikoo lukea teologiaa, he olivat läkähtyä. "Ja siihen läpimätään instituutioon aiot työhön, siis?" Muttei ainoastaan. Hän on siitä alkaen arvattavasti miettinyt, mikä kirkko oikein tosiaan on. Ja lukenut kaiken mahdollisen, sillä kirjoittaessaan tätä hän oli parikymppinen, ja harrasti etenkin Tübingenin vuosinaan paljon muutakin kuin opintoja.
Samoja kiivaita kiistoja olivat nekin, jossa veljiään tavattomasti nuorempi Dietrich suuttui, ja huusi panevansa päänsä pantiksi siitä, että Jumala on olemassa. No, Jumala sen pantin sitten otti, kai taas näyttääkseen, että on kuin onkin. Kai meidän olisi hyvä varoa puheitamme Hänen edessään.
Kirkon olemusta on koetettu kuvata siitä saakka, kuin se on ollut - oikeammin, kun apostolien sukupolvi vaipui hautaan, eikä maailma loppunutkaan.
.................................................
Tänään mietin, ja olen joskus vähän hattuuntunutkin, kun mediassa haastattelevat ja väki vastaa, että "uskon kyllä, mutten niinkuin kirkko opettaa - kuinka moni lopulta tietää, miten kirkko sitten opettaa? Ja meneekö siinä jo sekaisin sekin että johonkin tuntuu kuin uskoisinkin mutta ei suinkaan se sitä, mitä kirkko... Mistä luin, joku peruskoululainen yrittänyt urhoollisesti kokeissa, että "Kirkolla on oma puolue". Eikä tilanne lopulta liene sen kummallisempi vaikka kirkkoonkuulumisprosentti olisi korkeampi kuin Paavalin seurakunnassa. Hermannin alue on jotenkin - pilaamatonta maaperää - suorastaan. Aika kamala mielikuva kirkosta, mutta toisinaan ajattelen näin. Kai siinä takana sitten on omaa etsintää nelitoistavuotiaasta. .
Pahinta on, ellei kirkko sitä opetettavaansa itsekään tiedä. Tänään kovasti pidin seuroista, oli niiden Histan häiden vastakohta ja loppua kohti parani, niistä ei totisesti olisi kannattanut himpsiä kesken matkoihinsa - vähän semmoista esiintyi. Siellä todettiin varsinkin edellämainittua aivan ääneenlausutuksi, "mä en tiennyt miks pappi teki ristinmerkin enkä sen jälkeen mistään mitään". Semmoiseen pimeyteen putosion kyllä itse, ja minulle se ei ollut koetehtävä kouluun, vaan jotakin kamalaa.. Olisin lopulta kai kulkenut kauas opettajaa hakiessani, mutta niin tuo kulki Paavo Ruotsalainenkin.
..............................................
Joku saattaa pahastua Jeesuksen puolesta, että onko Bonhoeffer Jumala, mutta Jeesus tuskin pahoittaa mieltään. Hänellä taitaa riittää ajasta aikaan näitä, joista saa kukin häntä kiittää. Kun itse kysyin Herralta, onko Hänellä tästä minulle sanomista, jäin hiljaa sitä vastausta odottamaan. Hyvän vastauksen löytää Mannermaalta joka sen juoksuttaa Lutherilta, joka puolestaan kiidättää Jumalalta; Totta on, että ihmisen on vaikeampi ihailla saati rakastaa sitä, mikä on enempi kesken, ja kenties suorastaan ne sielunsa haavat tai sulaa häijyyttä näyttää, kuin vaikkapa ihmistä, jolla on älykkyyttä, viisautta, rohkeutta ja vielä nöyryyttä hyväksyä jopa todella antamaan elämänsä jos Jumala sitä päätä pantiksi pyytää. Jumala rakastaa keskeneräisyyttä meissä, Hän luo itse rakastettavansa. Anteeksianto on teko, ei tunne. Vaikka tuon toteaminen, ja kätensä pidättäminen, älä iske takaisin. Ei ihailu synniksi koidu. Ellei sitten sitä salakavalaa tietä, että kateutena kiehuu kuin maitokattila: Mikä Jumala tuo luulee olevansa? Melanie Klein sanoo kateudesta: Se on tuhoava tunne, ja voi hyvin vain nähdessään kärsimystä.
Bonhoeffer kyllä jäi hautaansa, eikä siten varmasti ole Jumalan Poika, joskin loppua kohti hänen kuvansa kaikessa, mitä vielä viime metreiltä pelastettiin, liuottaa hänen persoonallisuutensakin poissaolevaksi - ja huomaa katselevansa Kristusta. Hänen omat sanansa: En tiedä edes, kuka minä olen! Mutta tiedän, kenen olen. Sinun minä olen, Jumalani, Ta:i Tunnen olevani kuin pirstaleiksi särkynyt peili, toivon enää, edes yksi siru heijastaisi jotakin Totuudesta.
Ei hän muuta pyytänyt sitten enää. Eikä elävin silmin saanut nähdä siihen vastattavan mitään. Ehkä tuo, kulkea ennakkoluuloista tuon toisen kohtalon pakostakin myötäeläen, saa suremaan tuhoamisen assemesta.
...............................................................
Bonhoefferin viimeiseksi jäänyt julkaisu, postuumi "Widerstand und Ergebung" julkaistiin "Kirjeitä vankilasta" nimisenä, myös englannin kielellä. (Letters and papers from Prison). Kuitenkin tuo Vastarinta ja periksianto kuvailee erään kysymyksen ydintä.
Jumalan edessä aina periksi, pahuuden, vilpin, epäoikeudenmukaisuuden edessä missään nimessä ei.
Näitä olen itse mietiskellyt.
- Tuleeko, vai eikö, kirkon ottaa kantaa poliittisiin ja maailmanpoliittisiin kysymyksiin? Jos niin milloin?
Ikäiseni muistavat vielä pastori Richardt Wurmbrandtin. Tavallaan tietysti reaalipolitiikkaa, tavallaan noloa, että Kekkosen piti kutsua piispa kaffelle ja huomauttaa, että Kremlistä terveisiä, olisi kovasti mukavaa, kun ette päästäisi kirkossa puhumaan. No, ei päästetty.
Samantapainen tausta sillekin on, miksei tuota Sanctorum Communiota, hyvää opasta siihen, kuinka kirkko on kristittyjen silmin ajasta aikaan nähty, juuri Suomessa tunneta. Saksan kirkkotaistelussa Suomi tiesi kyllä puolensa, ja oletettavasti, jos koko hyttystä huomasi, luotti Volkskirchen piispaan Veckel nimeltään, , joka selvitti medialle, että "lisensiaatti Bonhoeffer on kiistatta lahjakas mutta opillisesti hämmentynyt, kalvinismiin päin liukunut hurmahekinen nuori mies". Tämä piispa vieraili täällä viiteen kertaan. Murtorinne: Veljeyttä viimeiseen asti, ja Risti hakaristin vcarjossa) .
Vielä, kun täällä ei kirkkokaan enää mitä hyvänsä reaalipolitiikkaa nieleskellyt. Alkuun, nimittäin nieli hyvinkin.
Kun nyt kysyy noin 70v käyvältä teologijoukolta, heidän käsityksensä Bonhoefferista on vain huono. Parempi olla lukematta. Kaivoi suotta itse verta nenästään.
......................................................
Poliitikkoja on tähän asti kiinnostanut, mitä kirkko aikoo opettaa elämästä? Kuolemasta se saisi saarnata, luulen, mitä vain.
Pelkääkö kukaan toinen sitä mahdollisuutta, että kirkko saa jo puhuakin, mitä hyvänsä?
Mikä on kirkon asenne kärsimykseen? Mitä siitä opetetaan? Milloin ja minkälaista vastarintaa - milloin annetaan periksi?
...........................................................
Itse asiassa tällä väitöskirjalla luodaan kirkkososiologian latua.
Keskustelu tästä teemasta olisi kyllä tervetullutta: Mihin kirkon tulee ottaa kantaa? Onko tuo ennen aikojen alkua syntynyt täällä siksi, että täällä kuoillaan, siis antamassa lohtua kuolemanpelkoon?
Voiko siihen taas juuri lohtua antaa?
Mitä merkitsee tuo "moniäänisyys" - voiko kirkolla lopulta olla kuin yksi ääni, paimenen, Kristuksen, ja muu hälinä ympärillä lähinnä haitaksi?
Tämän voi tietysti itse lukea, nyt se löytyy teol tdk:n kirjastosta englanniksi, ja aina jotain kasutta kaukolainaan saa. Pokkarina ei mahdottoman hintainen. on hyvä, että on näitä tutkimuksia tehty, vieläpäm siten että ekumeniankin avaimiin asti. Hyvin moni kartolisissa kirkjoissa on löytänyt tämän huolella tehdyn tutkimuksen ja todennut, että jopas nyut jotakin, olemme yllättävän yksiäänisiä sentään.
En täältä itse sittenkään erottanut niin kovaa yleistä meteliä.
No, niin.
Lopusta alkuun melkeinpä.
Huomenna, jos saisin selvitettyä, mitä merkitsee halpa armo. Kun se ei minusta ole samantekevä asia.
'
