Minä en lakkaa ihmettelemästä ihmisen sokeutta!
Lapsen ja nuoren kokemus on tuore. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä kirkkaammiksi muistot kultautuvat. Nykyhetki käy aina vain kaoottisemmaksi. Pienet seesteisyyden hetket eivät peitä elämästä irtautumisen kokemusta. Painakaa tämä mieleenne, älkääkä haikailko vanhoja pahoja aikoja. Se on itsepetosta. Teidän kuluneet nivelenne narisevat.
Lapsissa on tulevaisuus. Iän myötä oleellinen pelkistyy. Se on tätä päivää.
Totta tuokin, mutta moni asia on tässä siirryttäessä yksiarvoisesta moniarvoiseen yhteiskuntaan monimutkaistunut. Yksiarvoisessa maailmassa oli helppo elää jos arvot sopivat pirtaan. Se voi tuntua vain hyvältä silloin ja nyt.
Jostain syystä ole aina arvostanut tuota virttä, vaikka se monesta on liian kova. Muistan hyvin elävästi kristilliset teinipäivät joskus 1960 luvun alussa Järvenpään seurakuntaopistolla. Iltaseurat olivat poikkevat. Niissä veisattiin vain vahvoja virsiä ja puheetkin olivat samalla aaltopituudella.
2. Kuka lie kodin, kaupungin löytänytkään,
joka säilyä voisi maan päällä!
Ilo häipyy vain hetkisen kestettyään,
kuten kuihtuvi kukkanen täällä.
Elo täällä kuin unta ja varjoa on,
kuten kuohuva koski se on levoton,
veden lailla se hiekkahan haihtuu.
Tämän jälkeen Juhani Kopposela piti vankan puheen kehruu Martan hautajaisista. Myös Juhoman ehdottama virsi veisattiin niissä seuroissa. Seuroissa oli käsin kosketeltava tunnelma ja oli sitten aika yllätys, kun lähdimme kotiin niin pääsin uskonnonopettajani (tunnettu pappi)kyydissä. Hän haukkuin nämä seurat lyttyyn. Nuorten tulee veisata iloisia lauluja. Varovasti yritin puolustaa seuroja, että sehän lähti nuorista, mutta piti muistaa, että kakki mitä puhut vaikuttaa numeroon.
Kiitos Juhoma se oli silkkaa asiaa.