Jos joku kirjailija minua kiinnostaa ihmisenä ja kirjoittajana, hän on Joel Haahtela.
Uusimmassa Suomen Kuvalehdessä on hänestä pieni artikkeli, jossa hän kertoo mieltymyksistään, joissa on paljon samaa kuin minulla.
Olen itsekin vuosien ajan kertonut rakkaudestani ortodoksisuuteen, Hollantiin, Johannes Vermeeriin, Euroopan historiaan. Haahtela kertoo kirjoittavansa flow-tilassa. Tähän verrattava on omakin olotilani ,kun saan inspiraation, ja alan kirjoittaa jostakin tietystä aiheesta. Aivan kun joku muu kirjoittasi minun käsiäni käyttäen.
Olen vasta puolisen vuotta osannut käyttää erästä kirjoitusohjelmaa. Siinä voi tarkistaa ja korjata jälkeä. Aiemmin koko juttu tuli yhdellä istumisella, livenä.
Lumottu maailma
Joel Haahtela ajattelee kirjojaan sopimuksellisena tilana.
kirjallisuus
25.2.2025
Teksti
Tero Alanko
Kirjailija Joel Haahtela ajoi autolla kotia kohti ja näpräsi kännykkäänsä. Hän valitsi soimaan flaamilaista renessanssimusiikkia.
Haahtela jäi hetkeksi katsomaan albumin kantta. Siinä oli flaamilainen mies tummaa taustaa vasten.
”Olin suunnitellut ihan muunlaista kirjaa, mutta sillä hetkellä kaikki mielessä olleet tarinat katosivat. Tiesin, että minun täytyy kirjoittaa tällainen teos”, Haahtela kertoo.
Matkaa oli jäljellä vartin verran. Sinä aikana Haahtelalle selvisivät kirjan tyyli ja tunnelma, suurin piirtein myös se, mitä kirja käsittelee.
Pienoisromaani Sielunpiirtäjän ilta sijoittuu 1600-luvun Hollantiin. Päähenkilö on iäkäs taiteilija, joka ottaa vielä yhden oppipojan ja maalaa itse salaperäistä taulua, jota ei suostu näyttämään muille.
Haahtela on perehtynyt maalaustaiteeseen nuoruudestaan lähtien. Hän on jo pitkään rakastanut vanhoja hollantilaisia mestareita. Muutama vuosi sitten Haahtela kävi Amsterdamin Rijksmuseumissa tutkimassa Rembrandtin ja Johannes Vermeerin maalauksia.
”Sieltä jäi jotain kytemään ja purskahti ulos, kun mielessä tapahtui sopiva aika-avaruudellinen luova repeämä.”
Joel Haahtela on aamuvirkku. Hän tapaa nousta viiden maissa. Hiljainen hetki ennen muiden heräämistä on parasta kirjoittamisaikaa.
”Nautin aamuhämärästä. Se vie erityiseen mielentilaan, jonka päivän kirkkaus varastaa”, Haahtela sanoo.
Inspiraatiokirjoittaja työskentelee voimakkaassa flow-tilassa. Uuden kirjan ensimmäinen versio syntyy yleensä muutamassa kuukaudessa. Inspiraation ytimessä on kirjoittamisen ilo, jonkinlainen oman viattomuuden löytäminen. Kirjoittaessaan Haahtela ei ole läsnä tässä maailmassa.
”Tempaudun jonnekin, missä tarina alkaa assosioida itse itseään”, hän kuvailee.
”On edelleen ihmeellinen tunne, kun kirja alkaa syntyä. Vaikka olen kirjoittanut 30 vuotta, ydinkokemus on sama. Mysteerin tuntu, kun astuu sanojen maailmaan. Ja se ilo, minkä ne sanat tuottavat.”
Useimmat Haahtelan kirjat ovat pienoisromaaneja – yksinkertaisen määritelmän mukaan pidempiä kuin novellit mutta lyhyempiä kuin romaanit. Haahtela luo tiiviitä kuvia eikä tykkää laverrella eikä selittää.
”Kirjojeni yhteydessä voi ajatella vaikka Vermeerin maalauksia. Ne ovat hyvin intiimejä ja keskittyneitä. Vähän itseensä sulkeutuvia”, Haahtela pohtii.
”Ajattelen kirjojani voimakkaasti omana maailmanaan. Huoneena, johon lukija astuu kirjailijan kanssa. Sopimuksellisena tila
Lapsuutensa Haahtela vietti paikassa, jota kuvaa ”isolaattikyläksi”. Saimaan rannalla sijaitsevan Korvenkylän keskipiste oli 1930-luvulla rakennettu Tiuruniemen tuberkuloosisairaala, jossa Haahtelan isä työskenteli lääkärinä. Nyt sairaalarakennus on tyhjillään ja rapistuu kovaa kyytiä.
Lapsuuden ympäristö ja sen aiheuttama ulkopuolisuuden tunne ovat iskostuneet vahvasti Haahtelan mieleen.
”Mun kirjat voi erotella toisistaan, mutta itselle ne ovat yhtä ja samaa. Luon niissä lapsuuden kokemuksen kaltaista lumottua maailmaa”, hän pohtii.
”Paul Cézanne rikkoi maalauksissaan keskeisperspektiivin. Niitä voi katsella ikään kuin kaikista suunnista. Mun kirjoissa elämän salaisuutta tarkkaillaan vähän samalla tavalla.”
Isänsä tavoin Joel Haahtela kouluttautui lääkäriksi. Hän erikoistui psykiatriaan ja kohtaa nykyään asiakkaita kahtena päivänä viikossa.
Joulukuussa 2021 Haahtela vihittiin ortodoksisen kirkon diakoniksi. Hänen isoisoisänsä oli pappi, mutta Haahtelan valinta oli omien aikuisiässä tapahtuneiden pohdintojen tulos.
”Kaiken mun etsimisen keskiössä on yksinkertainen kysymys. Mitä ihmettä me tehdään täällä oudossa maailmassa?”
Haahtela kertoo löytäneensä kirkollisesta maailmasta hyvin selkeän maailmanjärjestyksen ja -katsomuksen.
”Mutta kaikenlaisia asioita jää myös epäselväksi. Jos ajatellaan vaikka jumalaa, niin sehän on hyvin ristiriitainen asia. Se on aina lähellä ja aina hyvin kaukana.”
Yö Whistlerin maalauksessa -kirja (2023) tapahtuu 1800-luvun lopulla maalatun teoksen alla. Marijan rakkaudessa (2024) kierretään Rooman museoita. Uusi Sielunpiirtäjän ilta kuvaa vanhan taiteilijan mielenmaisemaa.
Haahtelalla on rakas lähdekirja. Taidehistorioitsija Sakari Saarikiven Suuret taiteilijat (1948) koostuu kuvataiteilijoiden elämäkerroista. Se on kulkenut Haahtelan matkassa kymmeniä vuosia.
”Ne pienoiselämäkerrat ovat aika elävästi kuvattuja. Siellä on taiteilijoita ja tarinoita, jotka tekivät nuorena suuren vaikutuksen ja jäivät vahvasti mieleen”, Haahtela sanoo.
”Faktatiedoiltaan ne menevät usein vähän pieleen. Jotkut niistä saattavat pohjautua 1500-luvulla eläneen Giorgio Vasarin tietoihin. Hän tuppasi vähän keksimään itse.”
Haahtelan mukaan kuvataiteeseen liittyy usein kahden maailman välillä kulkeminen – todellisen ja kuvitellun, sekulaarin ja kirkollisen.
”Myös monien mun kirjojen keskeiseen teemaan on kuulunut kahden asian välillä oleva portti. Ne kirjat ovat joskus kuin pyöröoven sisässä olemista.”
Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta. 237 sivua. Otava, 2025.
Sielunpiirtäjän ilta on seuraava lukemistoni.
Aihe: Tämän luin, aion lukea tai ainakin harkiten 19.osa (Luettu 5632 kertaa)