Onneksi on paljon ihmisiä, joilla on tervettä ymmärrystä tästä elämästä.
Taina Tervonen: Hyvä Riikka Purra,
Hyvä “riikka”,
Olen suomalainen kahden lapsen äiti ja kahden lapsen äitipuoli, Ranskassa asuva Suomen kansalainen. Sisäministeriön sivuilla kerrotaan, että "Suomen kansalaisia asuu maan ulkopuolella noin 300 000 ja joidenkin arvioiden perusteella suomalaista syntyperää olevia henkilöitä on maailmalla jopa 1,6–2 miljoonaa". Se on aika paljon Suomen väkilukuun suhteutettuna. Suomesta on muutettu aikoinaan paremman elämän perässä Amerikkaan, sitten Ruotsiin. Nykyisin suomalaiset muuttavat samaisen sisäministeriön mukaan Ruotsiin, Britanniaan, Saksaan, USA:han ja Espanjaan. Suomessa meistä puhutaan ulkosuomalaisina, mutta näissä maissa me olemme maahanmuuttajia.
Halusin tai en, edustan Suomea joka ikinen kerta, kun kerron olevani suomalainen. Vastaan tyhmiltäkin tuntuviin kysymyksiin ja oion ennakkoluuloja. (Ei, Suomessa ei tule jääkarhuja vastaan tiellä. Ei, suomenkieli ei ole sukua venäjälle eikä sitä kirjoiteta kyrillisin aakkosin.) Kerron suomalaisesta kulttuurista ja luontosuhteesta. (On niissä Arto Paasilinnan kirjoissa jonkunlainen totuuspohja, mutta ei ihan koko Suomi näytä Aki Kaurismäen leffoilta.) Tuon puolisoni Suomeen lomalle ja vien hänet yli sata vuotta vanhaan kainuulaiseen savusaunaan, jota isäni lämmittää tuntikaupalla lauantaisin. Vaadin lapset, puolison ja puolisonkin lapsen mustikkametsään, vaikka he eivät siedä itikoita, koska se kuuluu Suomen kesään. Mustikoista äitini keittää hilloa, jota kannan purkkikaupalla matkalaukuissa pariisilaiseen kotiini. Olen kantanut jo 25 vuotta. Lapseni ja puolisoni lapset latovat hilloa jugurttiin pitkin talvea, seuraavaa kesää ja mustikkametsää odotellessa.
Tätä me maahanmuuttajat teemme: ruohonjuuritason valistustyötä ja matkailun edistämistä ja kulttuurivientiä. Avaamme suomalaisia tapoja läheisillemme silläkin uhalla, että ne joskus vaikuttavat heistä perversseiltä ja primitiivisiltä. (Selitäpä ranskalaiselle, mikä on sekasauna, mitä tarkoittaa vihtominen tai miksi perjantaisin julkisessa liikenteessä on niin paljon humalassa hoippuvia ihmisiä.) Me tiedämme, että heidän silmissään nämä asiat oikeasti ovat perverssejä ja primitiivisiä, mutta selitämme silti, koska nämä asiat ovat osa sitä maata ja kulttuuria ja yhteiskuntaa, jota me edustamme, halusimme tai emme. Me selitämme niitä riippumatta siitä, mitä niistä itse ajattelemme. Koska juuri siinä kohdassa, toisen katseen alla, ne ovat osa meitä, meidän identiteettiämme, ja siksi tärkeitä ja arvokkaita. Juuri tuossa kohdassa sekasaunan pitäminen perverssinä tarkoittaa nimittäin sitä, että mekin olemme perverssejä, vaikkemme kuunaan olisi sekasaunaan astuneetkaan. Koska juuri tuossa kohdassa suomalaisuus on yhtä kuin me. Sellaista on olla maahanmuuttaja.
Tällaista tämä on, maahanmuuttajan elämä. Outoa rakkautta maahan, jonka olemme jättäneet, mutta jonne kuitenkin säännöllisesti palaamme, perheen ja ystävien ja mustikkahillon takia. Kieltä, jonka yritämme siirtää lapsillemme, vaikka tiedämme, etteivät he sinne ikinä muuta, kun emme itsekään mitään paluumuuttoa harkitse. Kummallisia tapoja, joista pidämme kiinni vaikkei kukaan ympärillä niitä oikein ymmärrä.
Onhan tämä vähän hassua, varsinkin omalla kohdallani. Minä kun olen itse asiassa jo toisen polven ulkosuomalainen ja maahanmuuttaja. Vanhempani lähtivät lähetystyöhön Afrikkaan 1970-luvun alussa. Minä olin alle vuoden. Olen asunut Namibiassa ja Senegalissa 15-vuotiaaksi. Siellä olin paitsi maahanmuuttaja myös vähemmistöuskonnon edustaja ja muun värinen. Valkoisena olin entisen siirtomaavallan edustaja, vaikken edes ole ranskalainen enkä saksalainen. En yhtään muista, milloin oikein ymmärsin olevani valkoinen, mutta sen tiedän, että jossain vaiheessa lapsuutta ymmärsin, että ihonväri voi osoittaa meille maailmassa paikan, ja sillä paikalla ei ole yleensä mitään tekemistä sen kanssa, kuka minä olen. Ei yhtään sen enempää kuin silläkään paikalla, minkä suomalaisuus osoittaa minulla Ranskassa. (Ei, en minä ole tottunut pakkaseen, vaikka olenkin suomalainen.) Tiedän, että sitä paikkaa vastaan on turha taistella, se vain on. Mutta tiedän myös, että se ei estä toista ihmistä kohtaamasta minua, se ei estä toista näkemästä juuri minua kaikkien ennakkoluulojen ja valmiiksi ajateltujen paikkojen ja ihonvärin ja uskonnon takaa, kunhan vain olen mikä olen ja kärsivällisesti selitän ja oion ja avaan niitä suomalaisiakin tapoja, vaikka todellisuudessa identiteettini on vähintään yhtä paljon senegalilainen kuin suomalainen. (Mutta kukaan ei koskaan ole sanonut, että sinähän se osaat hyvin tanssia, kun olet afrikkalainen. No eipä niin. Enhän minä ole musta.) Jaksan uskoa tuohon kohtaamisen voimaan, koska jos en uskoisi, niin en ikimaailmassa jaksaisi selittää ja vastata vuosi toisensa jälkeen samoihin kysymyksiin venäjän ja suomen kielten sukulaisuudesta. Ennakkoluulot eivät kohtaamista estä. Mutta sen tiedän, että viha estää. Toisen vihaaminen on sellainen barrikadi, ettei sitä noin vain ylitetä. Toisen vihaaminen on kiinni lyöty ovi, jonka takaa tiuskitaan kovaan ääneen, miten kamala tyyppi oven takana on. Toisen vihaaminen on tuli, joka leviää kuin kulovalkea, koska viha on helppo tunne. Se ei kyseenalaista, ei ajattele, ei katso peiliin, ei kanna vastuuta. Viha ei puhu, se sylkee. Viha ei kuuntele, se ärjyy ja polttelee ja paisuu aina vain isommaksi ja isommaksi.
Hyvä “riikka”, hyvä Riikka Purra, kun luen kirjoituksianne ja blogitekstejänne, ne ovat vihaisia viestejä. Ei niissä ole kyse ennakkoluuloista, niissä on kyse vihasta. Ne ovat sellaisia viestejä, joita en haluaisi ulkosuomalaisten lasteni koskaan lukevan suomalaisista. Varsinkin se sinun, “riikka”, kirjoittamasi kohta ihmisten tappamisesta lähijunassa. Lapseni asuvat siinä korttelissa, jossa terroristit iskivät ensin Charlien toimitukseen ja sitten Bataclanin konserttisaliin ja kahviloiden terasseille. Tuo lähijunajuttu ei ole heille mikään kielikuva tai läpän heitto. Tai se sinun, Riikka Purra, tekstisi primitiiveistä kulttuureista ja niiden haitallisista tavoista, joita muualta tulevat – joita minä ja lapseni Suomen ulkopuolella siis olemme – levittäisivät pitkin maailmaa.
Tiedän, että lähiaikoina joudun selittämään myös näitä sinun kirjoituksiasi. Ihan vain siksi että olen suomalainen ja sinäkin olet ja kaiken lisäksi ministeri, ja jos sinä edustat tehtävässäsi Suomen valtiota, niin minä edustan ihan jokapäiväisessä arjessani suomalaisuutta ja siksi myös sinua. Siitä selittämisestä voi tulla vaikeaa. Varsinkin jos puheistasi sattuu kysymään bosnialainen ystäväni, joka on tuntenut nahoissaan, mihin viha voi johtaa: etniseen puhdistukseen ja kansanmurhaan. Se alkoi vihaisesta puheesta, sellaisesta, että sanottiin, että toiset pitää tappaa ennen kuin ne tuhoavat meidät. Siitä on vain kolmekymmentä vuotta ja se tapahtui keskellä Eurooppaa.
Lupaan silti yrittää, koska tiedän, että kysymysten takana on aina aito halu ymmärtää toista ja tiedän, että oma turvallinen paikkani maailmalla riippuu siitä, että muutkin uskovat kohtaamisen voimaan eivätkä vihaan. Lupaan yrittää, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että tällä kertaa minua hävettää ja pelottaa. Mieleni tekisi sanoa, että en minä ole “riikka” enkä Riikka Purra, mutta tiedän, että jos olet siellä, missä olet, se johtuu siitä, että yhdet ovat sinut sinne äänestäneet ja toiset valinneet ja hyväksyneet. Ja ne yhdet ja toiset ovat myös suomalaisia. Siksi en aio puhua sinusta, “riikka”, enkä sinusta, Riikka Purra, sellaisin vihaisin sanoin, joita itse käytät. Mutta aion lisätä asian, joka on myös totta: että tällaisen suomalaisuuden edustaminen on perin juurin surullista.
Rehellisyyden nimissä on kuitenkin myönnettävä, että kulttuurinselitystaitoni eivät riitä siihen, että avaisin maailmalla varapuheenjohtajasi Mauri Peltokankaan kommenttia anteeksipyynnöistäsi ja pahoitteluistasi ja median aiheuttamasta turhasta kohusta. Nimittäin tätä kommenttia: ”Jos on 5-vuotiaana pissinyt saunakiuluun, pitääkö siitäkin irtisanoutua?” Niin. Yritin kuivaharjoitella: Suomessa siis on se sauna (ai se sauna, joo), ja saunassa on kiulu (mikä sellainen kiulu on? mitä sillä tehdään?), ja siihen siis lapsena pissiminen (onko se joku suomalaisten lasten yleinen kepponen?) on suomalaisen poliitikon mielestä sama asia kuin kolmekymppisen yliopistotutkijan kirjoitukset nettiin vääränväristen ihmisten tappamisesta lähijunassa.
Ei. Tämä ei tule onnistumaan.
