Viisveisaaja, saattaisit pitää retriitistä. Tosin niiden suhteen kävi niin, että enää ei erittäin luotettu hiljaisuuteen ja niukkaan ohjelmaan, pelkkiin rukoushetkiin rk-hetkipalvelukirjan mukaan ja johonkin max 10 min kestävään virikepuheeseen.
Itse rakastin niitä, todella, kun todella riitti että ollaan hiljaa ja kappelissa sai ollam yksin yskimässä vaikka koko vuorokauden. Jos jotain tapahtui kuten tarjottiin ateria niin soitettiin kellolla.
Niistä rupesi tulemaan levottomia jo 1990-loppupuolella, ja viimeisen kerran kävin suomenkielisten meiningissä joskus 2002. Ohjelmaa oli niin, että olin aivan näännyksissä, ja se virikepuhe. Meille ilmoitettiin kerrottavan vastatuulesta. Kuinka usein koemme että tuuloee vastaan, Että on vastatruuli. AAhh, ajattelin ja olin valmis häipymään siitä kodasta mjohon meidät sillä kerta roudattiin. Tuo on virikepuhem ehkei järin virikkeinen mutta sopiihan sitä ajatella.
Ei. Pastori ilmoitti nyt kertovansa kuudesta Raamatun henkilöstä, joilla oli vastatuulta.
Varjele, sehän on raamattutuntisarja eikä virikepuhe, ajattelin palellen ja mietin kuinka livistää tiehensä. En halunnut loukata enkä herättää härdelliä. Onneksi siellä oli sytytetty tuli ja kun tuuli sopivasti, savu tuli sopivasti myös, sisälle kotaan. Mikä myötäkäyminen, aloin yskiä ja livistin.
....................
Retriittiohjaajat kehuskelevat sillä miten heidän retriitteihinsä tuleva väki saa kerrankin rentouduttua niin että nukahtaa jossain kohtaa ja hoippuu unisina keksinnöstä seuraavaan. Höpsistä, sanoinkin, kun ihmiset viedään vieraaseen menoon kaikesta helpottavasta rutiinistaan, he väsyvät ja osa nukkuu ensimmäisenä yönä huonosti. Juuri kun pääset pitkäksesi, kiliosee kello, taas joku programmi! EIEIEI enkä sen jälkeen enää ikinä osallistunut en runoretriittiin, maalausretriittiin, keskusteluretriittiin --- ne ovat aikaihmisten viikonloppuleirejä joilla vain -- toisinaan -- ei tarvitse esittäytyä. Joskus sitäkin.
-------------------
Joka löytää alkuperäisen hiljaisuuden retriitin, yksinkertaiset olot ettei tarvitse haeskella pitkin piennarta sitä oikeaa kotaa tai pihakappelia, joissa siis stressiaste pudotetaan ihan nollaan ja kappeliin saa jäädä jos haluaa, sanon, hän on löytänyt aarteen jolla todella palvella ihmisiä.
Ruotsissa on semmoinen kuin Sankt Davids Gård. Minua eivät huoli sinne kun minulla on tämä epilepsia --- vaikkei se ole Snoanissakaan ketään häirinnyt --- mutta ihmiset pelkäävät koko nimeä. Mutta 5-veisaajaa ei tämmöinen vaivaa. Vieläköhän se on pystyssä?