Kirjoittelen Oulun asunnossamme. Ulkona satelee vettä, Oulujoen pinta on mustanpuhuva ja levoton vähäisen tuulen vireestä johtuen.
Kylmälänkylän raitti marraskuussa, martokuussa, ei kauneudellaan ylpeile, vaan jaksaa vuodesta toiseen todistaa, että tämmöinen on kotomaame syksy teiden varsilla, kun mainosvalot ja isot ihmisvirrat puuttuvat. Ei maisemaa kuitenkaan ihan kuolleeksi saa sanoa. Lumet olivat sulaneet, joten vihreä syysävär yhdessä metsän vihreitten puitten kanssa ilmoittavat siitä, että yhteyttämisen alettua keväällä luonto luo ruskean värinsä eläväksi vihreäksi uudeksi kasvuksi.
Oli lisäksi kovin tyyntä ajella, erilaista kuin nyt. Tuuli on kummallinen kulkija, en tiedä, että mistä se aloittaa matkansa ja minne päivän päätyttyä jää piilemään. Joskushan se ei lepää koko yönä, vaan jaksaa televisioantenniani kolistella ja untani häiritä. Ei tuuli ole syyllinen, sillä itsehän olen antennirakenteet tehnyt. Joka viimeksi rakentaa, hänen on otettava huomioon se, mitä ennen on ollut.
