Ovat tämmöisiä ilmastopakolaisuutta harkitsevan ajatuksia vain. Kuljeskelin nuorempana niin paljon Lapissa että se tuli tutuksi niin fiinimpänä turistikautena kuin sinä hiljaisena aikana ruskan mentyä, ennen ensilumen sesonkia, että toisin päin lujilla pakkasilla ja kunnon pimeässä, ennen kuin lämpisi sen verran että turisti tarkeni ladulla. Silloin kyselin itseltäni, kannattaisiko asua Ivalossa ja ravata Helsingissä töissä eikä päinvastoin.
Jos olisin niin rahakas kuin moni kuvittelee voisin tietty juoksennella Italiassa yhtäläisesti, ja halusta asuisin jossain Umbrian pikkukaupungissa. Rakastin aamujen raikkautta ylhäällä vuorilla, oliivilehtoja, historiaa, joka tuli siellä ihmeellisen todeksi.
Helsingissä on paljon hyvää autottomalle aivovammaihmiselle, helpot matkat apteekkiin, ruokakauppaan, tilaisuus harrastaa juttuja sisätiloissa nyt sitten mutta pienellä riskillä lähtisin halusta tätä loputonta vesisadetta karkuun. Tai johonkin jossa se sade tulee lumena. Eniten kai elämäni aikana olen harrastanut juttuja, joita tehdään ulkosalla.
Pahiten jarruttaa perhe, tai pitäisikö sanoa, rakastamiaan ihmisiä ei ole ihan yksinkertaista jättää tuhannen kilometrin päähän: Sori, mutta kun siellä sataa.