Siivosin vallan riehaantunutta terassiani, siellä kun olen tuskitellut kasvavan kaikkea kaaoksessa ja sikinsokin sekaisin kun livahti pieni siili pensaikossa. Nuo suuret ryökäleet eivät päästä niitä aterioimaan ja koska taisin hoksata pesän niin kiidätin sinne ateriavadin.
Muuan seurasi minua terassille. Se lienee sama kesy joka tulee toisin ajoin iltapuolella ennen muita ja katsoo silmiin. Arka se on, mutta jotenkin sain touhuta rauhassa vaikka se siinä taustalla pisti kissanhyytelöä poskeensa.
Taidan siirtää tuon ruokinnan ulkopuolelle jos se onnistuu, nuo käyntikorttien kuuraamiset ja kärpäsparvet minua, sen myönnän, puuduttavat. Ollapa pihamaa, ruokkisin mitä tahdon. Tavallaan on, kyllä. Nyt vanhemmat vain muutama vuosi sitten olivat jyrkkänä. Ei, he eivät halua meitä mökille. Ei millään ehdolla eikä sopimuksilla. Minun kesti oivaltaa, he raivasivat tontin kahdestaan ja rakensivat mökin samoin ja joskin me vähän autoimne se oli heidän projektinsa. He mahtavat hyvästellä kahdestaan jotakin joka kuuluu erityisesti heille. Siellä saa olla rauhassa vanhuudenäreä, unohdella ja väsyä ilman että kukaan toinen on läsnä, vain hän jonka kanssa kerran varsin nuorena aloitettiin elämän matka.
Ja minä kun suunnittelin sinne Suuren Arboretumin.

. Puu kerrallaan ja ylläriksi männynjuuresta clematiksia ja sellaisia. Auringonlatauslyhtyjä. Vaan jotakin hyvin liikuttavaa on tuossakin eli en enää ole edes kysynyt sopisiko.