Mulla on yksinkertainen usko.
En osaa ajatella kovin monimutkaisesti.
Luotan Jumalaan ja Vapahtajaan.
Vaikka kuinka lukisin Raamattua, aina päädyn samaan.
Siihen, että onneksi on Jeesus, Vapahtaja.
Tänään ajaessani yksin, tuli sellainen tulvahdus yhtäkkiä sisimpääni, että
pitkästä aikaa kiitin hetken ääneen Jumalaa ja nimenomaan armosta ja anteeksiantamuksesta.
Oli kuin olisi laskeutunut rauha koko olemukseen, aina ei sitä koe, menee pitempiäkin aikoja ilman mitään erikoisempia tuntemuskia.
Mutta tänään armo vilhati kirkaana ja selkeänä jonkin hetken verran.
Ajattelin, että vaikka minussa asuu edelleen "pieni punkkari" sisälläni, niin saan jopa "kapinoidessanikin" olla Isäni, Jumalan sydämellä ja hänen käsissään, silloinkin kun on oikein paha olla ja kiukuttaa, ajattelen, että mulla on taivaassa hyvä Isä joka kyllä tuntee lapsensa syyt ja seuraukset ja että saan koko painollani olla hänen armonsa varassa.
En tiedä, onko oikea tulkinta, mutta näin minä ajattelen.
Joskus illalla saatan hiljaa mielessäni sanoa Jumalalle, että "Kyllä sinä isä tiedät minut ja minun kaikki valuvikani ja luonnonoikkuni" ja siihen monesti olen elämäni varrella nukahtanut.