Kirjoittaja Aihe: Rakkaudesta  (Luettu 9208 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa Riitta-mummi

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 24821
Rakkaudesta
« : 15.06.15 - klo:15:56 »
Rakkaus ja viha, monien mielestä ne ovat täysin vastakkaisia tunteita, tapaa olla tai elää niissä.
Risto Saarisen kirja Oppi rakkauteen on ajatuksia selkeyttävää luettavaa.

Rakkaudesta on Raamatussa paljon, Jumalan rakkaudesta ja rakkaudesta jumalaan tai ihmiseen. Monet tekemisemme pohjaavat joko rakkauteen tai vihaan.Siitä on tässäkin Juha Siltalan Suomalainen ahdistus kirjassa kyse.
Oheinen kolumni liittyy viimemainittuun kirjaan Herännäisyyden asioista.

http://www.valomerkki.fi/kirkko-ja-kaupunki/kirkko-ja-kaupunki-arkisto/3497

Elämän näen pientareelle piirtyvän...
Lopulla matkaa ikäväni ymmärrän;
Ihmisen on määrä kotiin päästä kerran      (Kaija Pispa)

Poissa autius

  • Kaivaa Siionin virsiä takataskusta
  • Viestejä: 52
Vs: Rakkaudesta
« Vastaus #1 : 16.06.15 - klo:09:09 »
Pieni kirja Jumalasta (Tuomo Mannermaa, Kirjapaja 1995, s. 12):

Olemme ihmisiä ja siksi olemuksemme on suuntautunut rakkauteen ja siten iloon.

Olemme ihmisinä keskeneräisiä ja siksi joudumme kysymään, mitä rakkaus on.

Olemme olemuksestamme vieraantuneita ihmisiä ja siksi joudumme kysymään, miten kykenemme rakastamaan.

Kysyessämme, miten rakkaus ja sen kanssa olemassaolon ilo voivat tulla meille todelliseksi, kysymme itse asiassa, kuka ja mitä Jumala on, ja miten hän voi tulla todelliseksi elämässämme.
Minä tiedän lunastajani elävän.

(Durch dein Gefängnis Gottes Sohn ist uns die Freiheit kommen...)

Poissa Leena

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 10050
Vs: Rakkaudesta
« Vastaus #2 : 18.06.15 - klo:08:24 »
Risto Saarinen on viisausmies.
Hän on kirjoittanut joskus dekkarinkin kerrotaan. En tiedä nimeä.

Omia lemppareitani on wanha tuttu Mannermaan Kaksi rakkautta. On helppoa ihailla ja korottaa arvossa ja sitten rakastaa hyvää ja nuhteetonta ja sankarillistakin, mutta Jumalan tyyli on päinvastainen. Hän luo rakastettavansa ja on merkillisen mieltynyt mitättömiin, alhaisiin ja keljumaisiin antisankareihin, kas siinä on ihmisen toivo.

Luulen ettei siitä mitään tule että yrittää rakastaa kuten Jumala. Jos nyt edes muistaa tämän paradoksin niin se saattaa auttaa ymmärtämään kun ei ennätä heti huitaista jotakuta jota Jumala rakastaa siis.
Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käteen elämämme, Hän itse meille rauhan valmistaa.

Poissa öppiäinen

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 4102
Vs: Rakkaudesta
« Vastaus #3 : 18.06.15 - klo:23:00 »
^En tiedä kokemuksesta, mutta luulen, että useimmat hiljattain syntyneet lapset herättävät monissa aikuisissa kiihkeitä rakkauden tunteita. Vanhemmissaan nyt varsinkin. Siitä huolimatta, että siitä lapsesta sitten kehkeytyy ärsyttävä kakara, nenäkäs teini, välinpitämätön aikuinen joka kyläilee korkeintaan velvollisuudesta ja lastenhoitoapua, perintöä tai muuta hyötyä tavoitellakseen.

Jos jotakin jumalanrakkautta olisi niin ehkä se olisi samantapaista luojanrakkautta kuin tuo vanhemman alkupiräinen rakkaus lastaan kohtaan. Ja sitten kun näemme kaiken täydellisesti, näemme toisemme samalla tavoin.

Rakkaus ja viha, monien mielestä ne ovat täysin vastakkaisia tunteita, tapaa olla tai elää niissä.

On niissä yhteistä se, että kohteeseen ei suhtauduta välinpitämättömästi. Miksi muuten tehtäisiin mustasukkaisuusmurhia?
« Viimeksi muokattu: 18.06.15 - klo:23:05 kirjoittanut öppiäinen »
Mä mitään usko... kunhan kysyn vaan.

Poissa autius

  • Kaivaa Siionin virsiä takataskusta
  • Viestejä: 52
Vs: Rakkaudesta
« Vastaus #4 : 30.06.15 - klo:12:12 »
Hyvää tahtova rakkaus pukeutuu väistämättä keskinäisen armahtamisen muotoon. [...] Armahtava läsnäolo kykenee pitämään sisällään yhtä aikaa sekä rakkauden kohteen hyvän, rakastettavan puolen että hänen pahan, pimeän ja negatiivisen puolensa. Inhimillisintä ihmisessä on, että hän on armahtaen lähellä toista ihmistä.

Hyvää tahtova rakkaus, kuten mikään rakkaus, ei synny käskystä. Hyvää tahtovaa rakkautta ei voida myöskään vapaalla tahdon ratkaisulla päättää omaksua itselle. Vain rakkaus sytyttää rakkauden. Ellemme saa osaksemme rakkautta, emme kykene rakastamaan. Olemme sen varassa, mitä meille lahjoitetaan. Siksi mahdollisuudeksemme jää anoa Jumalalta, että hän antaisi meille sen, mitä hän odottaa meillä olevan. (Mammermaa 1995 s. 65-66)

Aiemmin samassa kirjassa (s. 43): Kristillisessä kirkossa kaikki on anteeksiantoa. Jumala armahtaa meitä ja me armahdamme ja kannamme toinen toistamme.

Alkuvuodesta (19.1.2015) edesmennyt Tuomo Mannermaa teki elämäntyönsä teologina Helsingin yliopisto teologisessa tiedekunnassa: tutkijana ja opettajana. Luulisi hänen ajatustensa siten olevan tuttuja kirkon työntekijöille, etenkin pappisviran haltijoille. Sillä kysymyshän on tietenkin (ei enemmästä eikä vähemmästä kuin) - kristinuskosta.

-Rakkauden hengellinen affekti, lahjoittava
pyyteetön rakkaus, on Lutherin mukaan
koko kristillisen uskonnon hermo, jota ilman
se ei voi olla olemassa, Tuomo Mannermaa
toteaa. –Koko kristillisen uskon hermo.

(Rauhan tervehdys 14/2006 s. 8)
Minä tiedän lunastajani elävän.

(Durch dein Gefängnis Gottes Sohn ist uns die Freiheit kommen...)

Poissa autius

  • Kaivaa Siionin virsiä takataskusta
  • Viestejä: 52
Vs: Rakkaudesta
« Vastaus #5 : 30.06.15 - klo:12:21 »
Isänmaatakin on joskus voinut rakastaa. Kansallista itsetuntoa on tarkastellut mm. Martti Siirala.

“Kansalaissota naamioitiin vapaussodaksi leimaamalla punaiset eli ainakin kolmannes kansakunnasta rikollisiksi tai harhaanjohdetuiksi. Toisen maailmansodan jälkeen kieltäydyimme tunnustamasta saavutuksiamme eli itsenäisyyttämme ja suremasta menetyksiämme – kuolleita ihmisiä ja kuollutta maakuntaa.
Vuoden 1918 tapahtumien jälkeen hävinneiden oikeudet kiellettiin täysin. Punaisia armahdettiin, mutta heidän asiaansa ei tajuttu. Aikuinen pystyy ymmärtämään sellaistakin, mihin ei itse yhdy.
Vuosien 1939-1944 tapahtumien jälkeen sama toistui. Suomalaiset määräsivät itselleen puhdistautumisseremoniat. Molemmilla kerroilla teimme sen itse. Se on sairautta, ja se sairaus jatkuu yhä irvokkaana suhtautumisena elinkeinoihin, elinympäristöön ja kieleen, jota olemme.”

(Jukka Kemppinen kirjasta Syvissä raiteissa. Kansallisen itsetunnon matka. Siirala Martti, Kulonen Sirpa. WSOY, 1991.  HS kulttuuri 11.8.1991)

En pysty antamaan laajempaa katsausta Siiralan syvällisestä ja monisyisestä ajattelusta, mutta erilaiset taakat ja niiden sijaiskantajat, vaikeneminen, sensuuri ja itsensuuri pienissä, suuremmissa ja koko kansakuntaa koskevissa asioissa sekä kipeiden kokemusten totaalinen kohtaamattomuus, joka näkyy esimerkiksi siinä, miten uskonnon motivoimaa hengellistä väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä on meillä päin – jätetty käsittelemättä; siinäpä joitakin aineksia kokonaishahmotukseen.

“Körttien Jumala oli ankara ja liikkeessä oli epäkohtia, mutta periaatteessa se tarjosi myönteisen kanavan omien puutteiden käsittelyyn. Nykyään ei ole mitään sellaista tarjolla.
Nykykulttuurin nimetön ja vaikeasti tunnistettava, mutta juuri siksi niin musertava ahdistavuus, normaaliuden, menestymisen ja hallinnan pakko on Siltalan koko analyysin pohja.
Jonkinlaiseksi ihanteeksi hän asettaa ihmisen, joka myöntää itsessään sekä riippuvuuden että itsenäisyyden ja joka pystyy näkemään epätäydellisen ja poukkoilevan elämänsä myös kasvun ja kehittymisen kenttänä.
Vastaavasti hyvään kansalliseen identiteettiin kuuluu epäkohtien myöntäminen. Pahan ulkoistaminen johonkin itsestä poikkeavaan on fasismin ydinaineksia.”

(Eero Ojanen kirjasta Suomalainen ahdistus. Siltala Juha. Otava, 1992. HS kulttuuri 11.11.2992)

Mitäpä tähän olisi vielä lisättävää? (paitsi että nämä arvioit on kirjoitettu pitkälti yli 20 vuotta sitten...) arvioija lopettelee:

“Hajoaminen oli Siltalan mukaan kaksinainen prosessi. Liikkeen autoritaarisuudesta ja murskaavan pelottavasta jumalakuvasta vapautuminen mahdollisti autonomian, oman moraalisen harkinnan varaan perustuvan kypsän elämän.
Samalla ulkoinen menestys ja normaalius, siis porvarillinen elämä, alkoivat nousta hyvän uskovaisen mitaksi. Siirryttiin protestanttiseen etiikkaan, joka on aivan eri asia kuin Ruotsalaisen oppi, vaikka hän ja Luther olivat monessa mielessä sukulaissieluja.
Tästä nousi 1900-luvun alussa körttiläisyyden uusi isänmaallinen vaihe, jonka Siltala totutusta ehkä poiketen näkee varsin erilaisena ja myös kielteisempänä kuin alkuperäisen liikkeen.
Äitisymbioosista siirryttiin isän alaisuuteen.”
Minä tiedän lunastajani elävän.

(Durch dein Gefängnis Gottes Sohn ist uns die Freiheit kommen...)

Poissa juhani

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 3884
Vs: Rakkaudesta
« Vastaus #6 : 21.07.15 - klo:21:21 »



“Hajoaminen oli Siltalan mukaan kaksinainen prosessi. Liikkeen autoritaarisuudesta ja murskaavan pelottavasta jumalakuvasta vapautuminen mahdollisti autonomian, oman moraalisen harkinnan varaan perustuvan kypsän elämän.


Tämä on nykykörttiläisyyttä... ainakin minun mielestäni...
wilhelmi niskasen jäljillä

Poissa Riitta-mummi

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 24821
Vs: Rakkaudesta
« Vastaus #7 : 22.07.15 - klo:07:13 »
Tiukinkaan moralismi, etenkin jos se kohdistetaan lähimmäisiimme, ei ole missään tekemisessä uskon kanssa. Jumala ei vaadi moraalinvartijoita, vaan syntinsä tuntevia lapsiaan jotka Hän haluaa armahtaa.

Moralismi ei ole edes maallista rakkautta. Se on oikeassaolemista Sellaisenaan yhteiskunnan hyvä tapa hallita alaisiaan.

Rakkautta on kahta lajia. Maallista, sisältäen laajat kohderyhmät.
Rakkaus Jumalaan ei ole luodun kuvan katselemista. Se on yhteyttä joka valaisee kaiken. Toimii molemminpuolisesti, Jumalalta ihmiselle ja ihmiseltä Jumalaan.

Jumala on kaikessa olevainen, elämän luoja ja sen säätäjä.
Elämän näen pientareelle piirtyvän...
Lopulla matkaa ikäväni ymmärrän;
Ihmisen on määrä kotiin päästä kerran      (Kaija Pispa)

Poissa vn

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 19295
Vs: Rakkaudesta
« Vastaus #8 : 22.07.15 - klo:19:39 »
Aamen   :eusa_pray: