Tänäänkin pyörii ajatuksia päässäni, kysymyksiä vastausta vailla.
Olen saanut seurata maallisen elämän alkutaivalta lähipiirissä, ja samoin maallisen elämän
päättymistä...
Mitä siihen väliin mahtuu...mitä on tarkoitus mahtua...mikä on Jumalan suunnitelma
minunkin kohdallani??
Olenko liian itsekriittinen, onko rima liian korkealla, miten pitkällä olen kristityn kasvun tiellä,
olenko jämähtänyt paikalleni, vai kenties pudonnut jonnekin, ylhäällä vuorella en ole.
Olenko liian kiireinen, olenko käytettävissä, olenko kuulolla, olenko valmis kertomaan siitä
toivosta ja elämästä minkä olen kohdannut...edes kysyttäessä...jos en osaa luontevasti loistaa
Kristuksen kirjeenä, säteillä sitä iloa, lepoa ja rauhaa mikä meille on annettu.
Olenko ikuinen etsijä ja kyselijä...
Koskettihan kyllä eilen aika rajusti kun veljeltäni eilen kuulin lapsuutemme poikakaverin
kuolemasta, oli porukkamme kolmas poikaviikari, kaikkea kivaa vuosikaudet touhuttiin...
Näin tämän vähän itseäni nuoremman miehen kävelevän pihamaallaan 2-3 päivää ennen
kuolemaansa...ajattelin pysähtyä juttusille, vaihtamaan kuulumisia...en pysähtynyt...
En ehkä olisi osannut mitään sanoa...mutta ehkä hän olisi kaivannut kuuntelijaa...
Kari Haapalan laulu "Minne tie vie" jysähti jälleen kohti oikein kunnolla...ja siinä sanat:
miksi en mennyksi saa...itse jatkan...miksi en sanotuksi saa...miksi en kuunneltua saa...
Ja Jaskan laulussa...älä pyytävältä peitä kasvojasi...
Onko meillä rohkeutta pyytää kun tarve on?? Näemmekö pyytävän lähimmäisen??
