Sielunhoidon käsikirjaa ja mieluisasti!
Kiinnostavin oli havainto siitä, että ihmisten kyky kokea syyllisyys on laimentunut. Nykyisin häpeä on paljon tutumpi, koetumpi, sielunhoidollisissa keskusteluissa tunnistetumpi. Kirja on vuodelta 1997, toinen painos, mutta edelleen käytössä ja todella hyvä onkin.
Runsas häpeän käsittely, sen tuttuus ja tunnistettavuus, myös eräs artikkeli joka käsittelee häpeän korostumista syyllisyyden väistymistä täysin, tietysti jättää jälleen miettimään missä on historian taju, kun häpeästä kirjoitetaan 'kätkettynä ja vaiettuna" itsessään ihan viisaasti. On tilanteita joissa niin on, mutta verrattomasti useammin päinvastoin.
Täs piti saada kursiivia ei tullut: Mira, juuri valmistunut erityispedagogi, kyläili ystävänsä uudessa kodissa. Hän otti pari lasillista valkoviiniä, lähti nopeasti, ei "ollut yhtään humalassa" ja arvioi hyvin voivansa ajaa kotiin.
Pian lähdettyään Mira osui ratsiaan. Hän puhalsi sakkopromillet, ja soitti järkyttyneenä kolmannelle ystävälleen: " minä häpeän niin että voisin siis kuolla! Ja vielä ammattilainen jonka pitäisi olla esikuva. ". Ystävien keskustelu käsitteli Miran häpeää eri näkökulmista päätyen siihen että parhaallekin sattuu.
Täysin puhumatta jäi mahdollisuus että Mira olisi saattanut kapeilla kotikaduillaan aiheuttaa vakavan onnettomuuden, sillä elettiin kesää ja lapset leikkivät turvallisina pitämillään alueilla. Onnettomuus olisi saattanut tapahtua valtatiellä ja koskea Miran omaakin henkeä ja terveyttä.
Ei paha.
