Ne kuuluisat kasvatuksen rajat

[öppiäinen]

Aloitin koulun syksyllä 1964, oliko sentään varhemmin kuin Öppiäinen?  

No juu, on se sentään kuusi vuotta varhemmin. Jostakin aiemmasta keskustelusta olin muistavinani, että olisit aloittanut pari vuotta myöhemmin vasta. Kansakoulussa ehdin aloittaa.

Mutta opettajia en muista mitenkään pelänneeni. Mitä ne minulle olisivat voineet? (Paitsi ensimmäisen luokan kevätpuolen opettanutta sijaista vuoden viimeisinä päivinä pelkäsin, mutta se johtui siitä että hän oli kai niin keskittynyt kevätjuhlan järjestelyyn tms., että näytti äreältä.) Joistakin pidin, toisia halveksin tai vihasin, mutta en pelännyt.

[Leena]

En minä niitä pelännyt, kyllä siinä on ollut kyse jostakin muusta.

Usein sanotaan yhtenäiskulttuurin murtuneen naaltapaon aikaan. Väitän että ei. Vartuin talossa, joka oli rakennettu juuri lapsiperheille ja mahdollisimman monille, kotikaupunkihan oli muuttovoittoaluetta.

Oli paljon asioita joita tehtiin tai joita vain ei tehty. Meidän pihan toistakymmentä tenavaa huudettiin kello puoli viisi kodin ikkunasta syömään, eihän silloin ollut omia kelloja. Sitten pääsi takaisin jos läksyt oli luettu. Elämä noudatti sangen kaavamaista kulkua. Suuressa talossa kaikki tunsivat toisensa. Telkkaa katseltiin oikeastaan hyvin vähän, joka ilta ei missään nimessä. Ei sitä edes ollut vielä kaikilla. Kylään mentiin kahville, ei yksille. Naapuriin sopi poiketa.

Vielä kun kirjoitin, kolmea kerrosta ylempänä asunut yksinäinen leskiherra toi kimpun ruusuja sankarihaudalle, kun tiesi että siellä ainaiin näkee. Siis seurailivat kyläyhteisön tavoin kuulumisia.

Huono käytös koulussa kuului asioihin joita ei vain tehty. Ei sillä ollut tekemistä pelon kanssa sillä kun oli asiallisesti se riitti. Ellei, seurasi jotakin enkä pidä sitä pahana. Koulussa ei ollut tarpeen pelätä kiusaamista.

Tyypillistä oli, että kahdeksanvuotiaana sain päin kasvojani koulun portilla lumipallon jossa oli sisällä kivi. No, verta tuli kuin sian kurkusta. Mutta kyseessä oli aito vahinko. Poika joka ei minua tuntenut osui sivuun kohteestaan. No pojalle seurasi vaikka mitä. Hänet pantiin soittamaan minulle anteeksipyyntöpuhelu. Onneksi olin silloin kerhossa, ja äitini kiitti ja vakuutti ettei tarvitse soittaa uudelleen.

Nootti koski sitä, että lumipallon sisään oli leivottu se kivi.
Asiaan puuttui siis koulu, pojan koti, meillä mibua vain lohdutettiin ja paikattiin ruhjottu nenän ja suun seutu, muttei mitään vaateita esitetty. Itsekin tajusin, etteihän se kundi tarkoittanut minuun osua. Pojilla oli lunisota siinä koulun edessä pikku metsikössä.

Ei kunnioitukseen tarvitse liittyä pelkoa, kun pelisäännöt ovat selvät ja sinppelit eikä seurauksia tarvitse vavisten odottaa tulevaksi yllätyksellisesti mistä milloinkin.  Tietoisuus auktoriteetin  olemassaolosta päin vastoin loi turvallisuutta. Pelko ei turmellut mitään.

[vn]

Mie aloitin kansakoulun 1958.
Kyllä oli välituntivalvonta sitä että opettaja piti seuraa ekaluokan tytöille, muut sai olla miten oli.

[Leena]

Mie aloitin kansakoulun 1958.
Kyllä oli välituntivalvonta sitä että opettaja piti seuraa ekaluokan tytöille, muut sai olla miten oli.

Siinä tapauksessa minulla oli onni käydä hyvää koulua. Totta ihmeessä opettajan käsikynkässä roikkui pitkä letka tyttölapsia kautta kansakoulun. Etenkin jos oma opettaja valvoi. Mutta tytöt jäi kyllä, jos tuli tappelus jossakin.

[Leena]

Siinä neljän- viidentoista iässä roikuin vähän epämääräisessä jengissä.  Mevharrastettiin pöllimistä, so myymälävarkauksia. Jokin pidätteli minua etten lähteny mukaan, ja kyllä se oli, et mitä kotona tulee jos jään kiinni. Oli kaksi juttua. Vanhemmat pettyisi ja surisi ja kun ne luotti minuun. Toiseksi kyllä. Rankaiseeko ja miten.

Samassa jengissä -  en osunu mukaan, kerrottiin - oli poliisi napannu juopuneisuudesta ja vienyt pahimmat tapaukset kotiin. Toiselle ei seurannut mitään.  Toinen sai selkäänsä ja kaksi viikkoa arestia,  ja katso kummaa. Neistä sen tytön vanhemmat, jotka ei tehny mitään, ne oli pahiksia joita ihmeteltiin. Seurauksia kuului tulla.

[Leena]

En tiijä tohtisiko  Riitta-mummilta kysyä, kuinka hän niitä rajoja piti. Ei tarvii vastata ainakaan täällä, minä vain tulin uteliaaksi. Sitä kun yritin seuloa. 

[malla]

En oikein tiedä oliko minulle lapsena laitettu kovasti rajoja, mutta sen tiedän, tunsin ja muistan edelleen että kannustettiin niissä asioissa joista luontaisesti tykkäsin.
Samoin tehtiin veljelleni.
Ja kouluajoista minulla on myös hyvät muistot, välitunneista ja oppitunneista.
Opettajista ja koulukavereista.

Ja omille lapsille taisin yksinhuoltajana toimia vähän samaan malliin kuin oma äiti ja isä minua kohtaan.
Se mistä pitivät ja tykkäsivät (mielestäni) tuin niitä harrastuksia ja luontaisia kykyjään...ihan siinä arjen keskellä.
En mielestäni ole käyttänyt pakottamista...mutta olen kyllä kertonut miten itse jositakin asioista ajattelen.
Ajattelin että annan lapsilleni tilaa kysellä, etsiä, ihmetellä, ihastella, luoda...ja ettei heidän tarvitse olla minun pettyneiden ja menetettyjen toiveiden täyttäjinä vaan että he jokainen omana persoonanaan saavat kasvaa ja kehittyä "omiksi itsekseen"

Paljon me juteltiin, pohdittiin, leikittiin, naurettiin ja mahdollisesti pettymysten edessä ja jälkeen itkettiin yhdessä.

Ajattelin aina että kun teini-iässäkin puhevälit säilyy niin kaikki on hyvin.

Tykkään muutenkin nuorista tosi paljon, siis muistakin kuin omistani.
Samoin lapsista.
Ja ei vanhoissakaan ihmisissä mitään vikaa ole   mitä nyt joskus joku akäilee, ei muista jotain...mutta toiset vanhat ihmiset ovat ihmeen seesteisiä hamaan loppuun saakka.

Olen onnellinen myös siitä kun koulun päätyttä antoi uskonnon opettajani kokonaisen Raamatun elämän evääksi ja olemme pitneet harvakseltaan yhteyttä kirjeitse ja joskus nähtykin läpi elämäni.

Kun esikoiseni kuoli niin tämä uskonnon opettaja vieraili luonani, kiireettömästi, viipyillen, kuunnellen...suruani.
Kunnioitan häntä.
Kuin muitakin opettajiani.
Ja äitiäni ja isääni.
Myös lapsiani kunnioitan.
Ehkä (haluaisin ainakin) kunnioittaa jokaista tapaamani ihmistä.
Silloinkin kun emme ole samaa mieltä, sehän vaan saattaa synnyttää keskustelua, pohdintaa, pähkäilyä jne.

Yhdessä toisten ihmisten kanssa eläen, kokien iloja ja suruja, elämän makuja ja kaikenmoista.

Yhdessä eläen syntyy yhteinen elämisen ilo.
Ehkä onnellisuuskin, yhteys.
Onnellisuus ja ilokin hiukan eri asioita mutta monesti kulkevat käsikädessä.

[Riitta-mummi]

Kasvatusperiaatteeni olivat yksinkertaiset.:

Asioista puhuttiin. Valehdella ei saanut. Jos siitä joutui kiinni, kuten vanheman tyttären kanssa kävi teini-iässä muutama kerta, seurasi ankara puhuttelu.
Kotiintuloajoista ei saanut lipsua. Ei myöskään ruoka-ajoista.

Olin koti-äitinä, hoidin myös muutamia naapurin lapsia ja koiria, joten lapset olivat aina "silmän alla". Kirjaimellisestikin. Asuimme 1.kerroksessa, ja taloyhtiön leikkialue leikkimökkeineen kaikkineen oli siinä alapuolella ja etualalla.
Pihassa piti pysyä, sillä toisella suunnalla oli suuri kaupungin vuokratalo jossa oli ilkeyteen taipuvaisia poikia. Toisella puolen alkoi Mukkulan kartanon puisto-alue leirintäalueineen. Siellä hiipparoi monenlaista kulkijaa.

Kesät olimme etupäässä Padasjoella. Siellä mummo, Matin äiti piti pyhäkoulua ja opetti ilta-rukoukset ym. hyvää,leikkikaveritkin tulivat talosta,kolme serkkua. Hevosia, lehmiä, vasikoita, possu. Myöhemin oma mökki siinä vieressä.

Voin kai sanoa, että olosuhteet olivat hyvät. Äitini auttoi myös minkä isän sairaudelta pääsi. Äitini oli hyvin lempeäluontoinen, mitä minä en aina ole.
Vanhempi tytär sai hevosen 9-vuotiaana, ja siitä se on jatkunut, elämänmittainen harrastus . Nuorempi lähti lapsiteatteriin jo 6-vuotiaana, ja on tavallaan samalla tiellä hänkin.

Isänmaanrakkauden tyttäret ovat perineet meiltä koko suvulta.  Siis periaatteet: Koti, uskonto ja isänmaa on ollut johtotähtemme.

Otimme lapset mukaan lähes kaikkeen mihin osallistuimme. Perhetuttavuudet muiden lapsiperheiden kanssa ja silloisen taloyhtiön yhteisö joka olikin mahtava, kasvattivat minuakin omalta osaltaan. Olinhan 20-vuotiaana mennyt naimisiin ja esikoinen syntyi kun olin 21- vuotias.

Kun nyt katson taakse päin, näen kaikessa hyvän johdatuksen osuuden ja merkityksen.  Itse en ole minkään esimerkki-äiti-mummi-nimen  arvoinen, Tavallinen äiti vain.

[1944]

Tuohon ylös naisväelle, että kyllä. Olin palvelusaikanani paljon poissa kotoa, joten vaimo kasvatti lapset. Kunnollisia ovat.

[vn]

Samasta syystä meidän pojat on  kunnollisia...tulee paha olo kun mietin omia laiminlyöntejäni...
Armon varassa elän...itken...rukoilen...

[öppiäinen]

Siinä tapauksessa minulla oli onni käydä hyvää koulua.

Ehkä sitten, koska omista kouluajoistani muistan muutakin, samoin vanhempieni kertomuksista. Vanhempien kertomuksissa opettajat kiusaavat oppilaita. Samaa näin itsekin, mutta 70-luvun alkuun mennessä myös oppilaat olivat oppineet kiusaamaan toisiaan. Se, mikä pysyi samana, oli välituntivalvojan käsipuolessa pitkänä letkana roikkunut tyttölauma. Itse en siihen koskaan osallistunut, tuntui vastenmieliseltä.

Meillä kai se yhtenäiskulttuuri alkoi murtua: Isäni ei pitänyt yllättäen kylään poikkeavista vieraista, eikä vieraista muutenkaan. Käyttäytyi kyllä ihan asiallisesti näiden seurassa, mutta olisi halunnut olla kotona rauhassa.

Ei kai mitään rajoja pysty asettamaan, jollei noudata niitä itse. Olen nähnyt lapsena niin paljon huonosti käyttäytyviä aikuisia, ettei ihme, jos he eivät oikein kelvanneet malliksi. Joillakin heistä on kyll ollut se vaikutus, että olen päättänyt, että minun pitää itse pystyä parempaan. Samoin tuskin sellaisen ihmisen toiveita tai määräyksiä haluaa noudattaa, jolta ei tunne saavansa rakkautta ja arvostusta ihan omana itsenään.

Kohtelivatko teillä (kysymys suunnattu kaikille) sitten opettajat aina oppilaita arvostavasti, kunnioittavasti, tasapuolisesti?

[vn]

Opettajat ei kohdelleet oppilaita tasapuolisesti...
Aika pienestäkin syystä joku jäi opettajan hampaisiin vuosikausiksi.

[Leena]

Kahtena ensimmäisenä vuonna opettajalla pn ollut käsittämättömät vaatimukset ekaluokkalaisille. Itsecen huomannut kun en ollut ennen pllut koulussa, mutta yhden aivan kelpo pojan äiti kokosi vanhemmat johonkin vastarintaliikkeeseen. Tämä rouva käsitti hyvin että meillä yritettiin pysyä erossa jutusta. Eli välit pysyi häneen, kuultiin mitä oli tapahtunut. Voi kun muistaisin. Kai, olettaisin, osa vanhemmista kanteli hänestä.

Sitten vaihtui opettaja ja vuoroluku, eli seuraavaksi saatiin nuori ja nauravainen miesopettaja ja jokainen oli lääpällän. En tosiaan pysty pusertamaan muistista yhtään kohtuuttomuutta. Kouluun oli juuri paperinkeruutalkoilla hankittu viisi televisiota, ja neljännellä katseltiin niitä. TulinGrenoblesta olympialaiset.  Eli ääreest laitaan.

Opparissa olin paljon poissa, sairastin angiinoita kunnes nielurisat poistettiin, mutta kyllä lintsasinkin. Saman teki sisko. Hän saattoi jotenkin niinkuin lähteä kohti koulua mutta mennäkin muualle. Minä jouduin kyllä jäämään useasti kotiin, jos siskolla oli kuumetta, sillä hän sai kaikkia outoja tauteja ja yhden yhteydessä sairaalaan kun joutui, todettiin ettei veri hyydy jos on kuumetta. Sanottiin ettei he syytä tiedä, älkää jättäkö kuumeisena yksin. Minä jäin silloin kotiin, ja pelotti kyllä. Peiliin liimattiin lappu, ensin ambulanssi ja sisko siihen, sitten äidin ja isän koulut ja soitto sonne.

Lukion ruotsinmaikka oli minulle epäreilu. Luulen että siksi kun minua aina työnnettiin pyytämään voisiko kokeita siirtää tai jotain. Ja muutenkin kyllä huomauttelin kun se kävi helpohkosti på svenska. Muttei toden perästä ketään aivan totta kiusattu, ei. Systerin lukioluokassa se alkoi, se leukemiaa sairastava tyttö eristettiin. Sisko kun on sellainen kuin on, meni aina sen pariksi ja asetti naulakossa takin sen tytön takin viereen. Olisko pelänneet.

[Leena]

Mietin tuota mitä Öppiäinen kertoi. Tuohon ajoittui koulu -uudistus, ainakin kaikkialla sen valmistelu. Toteutettiin Lapissa ja Kymenlaaksossa ns kokeiluperuskouluna. Me on käyty eri koulumuodot, sisko ja minä.

Se oli hermostunutta aikaa. Lauantaisin vanhemmat aina jollain koulutuspäivillä. Kirjoja ei ollut, meillä veivattiin monisteita koko perheen voimin välillä. Siis jonkunhan piti niitata ne.

Opettajista tehtiin äärioikeiston kätyreitä, rahavallan palvelijoita ja neuvostovastaisuuden malleja. Osa alkoi niihin aikoihin vakavamminkin hermostua. Meillä koetettiin mennä vaieten. Miettivät pitäisikö ottaa sossujen jäsenkirja jotta isä saisi pitää sen viran jota hoiti. Ei otettu. Olin aivan riivatun ylpeä vanhemmistani. Ei he aatetta vastustaneet. Päin vastoin. Mutta motiivi oli väärä. Noh, viran sai sitten hakumenettelyn ohi vastavalmistunut poika jolla se jäsenkirja oli.

Äidilleni soitettiin ja ilmoitettiin julkaistavan artikkelin kuinka hän fasistinen ja neuvostovastainen on ja opettaa niin. Mitä kummaa hän kysyi, ja sanottiin, te suositte Norjaa, itse sanoitte!  Kuulin kaiken ja kysyin mikä juttu on. Olin jo 12 joten äiti kertoi että he kymmenvuotiaitten kanssa oli opetelleet Pohjoismaat maantiedossa, ja oppilaat oli saaneet aika vapaasti assosioida kunhan pysyivät pulpetissa. Lopulta ne oli haaveillet  että missä asuisivat. Joku kysyi että ope hei missä sinä asuisit ja äiti sanoi, Norjassa. No mikä siinä on pahaa minä kysyn. No katsos kun minä en yhtään muistanu että Norja kuuluu Natoon. Minä aattelin vain niitä tuntureita ja vuonoja.

No hän meni tapaamaan niitä ja siellä oli lauma tyypillisiä partajeesuksia ja ne siinä oli menneet hyvin noloiksi ja pyydelleet anteeksi ja eiei, ei mitään artikkelia.

Mutta se ei ollut miellyttävää aikaa, olla kansanvihollisen lapsi

Kun isä opiskeli aivan uuden pätevyyden joka oli jo henkinen ja taloudellinen uhraus kun oli vuoden poissa kotoa ja hän oli ainut pätevä hakija,  lisäksi vielä tykkäsivät oppilaat, ja viran sai nuori vastavalmistunut kaveri jonka ainut meriitti oli jäsenkirja jälleen, kotona meni ilmapiiri.

Olin jo lukios ja riparin käynyt ja mietin todestaan mitä teen. Olenko niin paljon poissa kuin mahdollista vai olenko niin paljon läsnä kuin mahdollista ja koetan auttaa, eli mitä nyt osaan, ruokaa teen ja siivoan ja noin. Minä vallan  rukoilinkin ja valittin, että olen läsnä.  

Siitä tuli muuten noottia seurakuntanuorissa!  Siellä minä olin Rainerman silmätikkuna kyllä, mutta kun meitä oli niin paljon niin yks pappi sinne tai tänne. Niin  kyllä rukoilin siitä asiasta ja valitin Korkeimpaan Oikeuteen, kun vanhemmat päätti ettei kantele. Ja sen tapahtuman huomasi Lääninhallitukses joku jonka asioihin se marginaalisesti kuului ja puuttui asiaan  ja kaupunginvaltuusto tai mikä hän on sai nootit ja isälle soitettiin ja anteeksipyydettiin ja se poika sai kenkää ja isä meni siihen virkaansa. Mutta olin jo tottunu siihen kotityöhön vaikka kuinka olisi pitänyt tehdä jotain lopunajallisempaa.

[öppiäinen]

^Kävitkö koulusi jollakin Kymenlaakson perinteisellä vasemmistolaisella teollisuuspaikkakunnalla?

Seurasin politiikkaa jo lapsena, joten näihinkin asioihin kiinnitin huomiota. 70-luvun alkupuolella opettajista oli kunnallisvaaleissa ehdolla yksi Kokoomuksen listoilla ja toinen SMP:n. Se kokoomuslainen opetti minulle uskontoa, eikä tunneilla peitellyt näkemyksiään. Myöhempi luokanvalvoja harjoitutti kaunokirjoitusta koti-uskonto-isänmaa -henkisin lausein. Eivät tainneet pelätä virkojensa puolesta yksikään? Mutta kävinkin kouluni Joensuussa, jossa ei ollut kummempia punaperinteitä. Lukion opettajissa sentään oli pari kommunistia, demarin ja liberaalin lisäksi.