Minä en oikeastaan tehnyt muuta enkä enempää enkä toisia paremmin kuhan vain kerroin, mikä pyhiinvaelluksen merkitys on alkuaan ollut ja miten ja mihin se suuntautui. Se siis on toiminto, jolla jo on määrätty sisältö.
Mikäli haluaa, ei kai kukaan sitä liioin vastusta, että määrittelee jonkin jutun omalla tavallaan. Silloin kun terapia oli kovasti muotia selitettiin usein vastaavalla tavalla " minulle terapiaa on....
"Kuunnella iltaklassinen"
"Käydä levollisesti saunassa"
" Kohdata aikuiset lapset"
"Kulkea sieninetsässä" jne loputtomiin. Silloin tarkoitettiin, minulle tulee siitä hyvä mieli. Se ilahduttaa, opin, kuulen toisinaan jonkin rakkaan sävellyksen ja tutustun uusiin, mieleni rauhoittuu kun olen vaiti ja kuuntelen.
Mikä silloin vähän kiusaannutti, terapia oli jo määritelty " toiminnaksi jonka tarkoituksena on muuttaa henkilön persoonallisuutta eheämmäksi ja käsitellä ongelmia jotka häiritsevät sen vapautumista sitä sitovista väärinkäsityksistä" tai sinnepäin, en todella enää muista. Minua ärsytti niin mitätön juttu kuin oman äitini huokaisut kun milloin miläkin oli hänelle " terapiaa" ja oiin jatkuvasti selittämässä ettei se sentään voi terapiaa olla, etkä sinä semmoista edes tarvitse mutta voisit sanoa välillä että nyt tuntuu hyvältä tai muuta.
Kieli nimittäin köyhtyy, kun ihmiset kuittaavat heille merkityksellisiä asioita ja tapahtumia selittämällä, mikä heille on milloin terapiaa, milloin pyhiinvaellusta, koska tuolla ylempänä ketjussa joku viittasi juuri tärkeimpään, mielentilaan. Ja mielensisällöistä ei kukaan oikein enää puhu. Kärsitään " pahoinvoinnista" jo siinä määrin ettei sairaalassakaan tajuta ojentaa kaarimaljaa, oksennus tulee ryöppynä sitten kollegan kengille kun tämä vielä pohtii mikä semmoiseen auttaisi.... Tehdään " kipeitä leikkauksia" vaikka aiemmin sellainen oli leikkaussalitiimien hommaa ja jäädään toistelemaan semmoista.
Itseäni harmittaa tässä se, että käytetään käsitteitä, joilla on sisältö, muuhun. Ja tämä puolestaan, koska kaiken aikaa kuulen, luen, huomaan, kuinka kieli köyhtyy. Ihminen ei kuin osaa enää kertoa, mitä hän tekee ja miksi.
Jotenkin voin pitää 1944:n itkumuurilla käyntiä pyhiinvaelluksena kuitenkin näistä kaikista. Itkumuuri on pyhä kohde, jolla moni on rukoillut ja jonka rakosiin on jätetty rukouksia ja muistolauseita.
Metsässä voi rukoilla ja hiljentyä, ja miksi ei sitä voi nimittää miten tahansa joskin suren jälleen, että tapahtuma, josta ennen kirjoitettiin kouluaineita, kuitataan yhdellä sanalla --- jonka merkitys on toinen. Metsä tuoksuu, tuntuu joltakin, se elää ympärillä, siellä saa olla yksinään, ja kai se vanhan laulun paimenpoika jotakin pyhyydestä koki..... Joskaan metsä ei oikein ole " kirkko" .
