Minähän en alkuperäiseen kysymykseen kovin laajan kokemuksen perusteella pysty vastaamaan, kun eilen kävin elämäni toista kertaa seuroissa, enkä tiedä, oliko kuulemani kovin edustava tapaus seurapuheista. Myönteisesti yllätti puheiden keskusteleva sävy, verrattuna vaikkapa saarnoihin. Puhujat puhuivat omasta elämästään, eivätkä sikäli koettaneet käydä kuulijaa kohti "totuudellisine sanoineen", mikä oli kyllä ihan hyvä vain. Oma elämä ei puheessa kuitenkaan ollut mikään ulkokohtainen (ja sellaisena ärsyttävä) koriste, kuten se saarnoissa tuppaa olemaan. Lähinnä fiilis oli että siinä rohkeimmat tuovat esiin sitä miten ovat omaa elämäänsä uskon valossa (joo ei varmaan uskalla puhua valosta) mietiskelleet, ja sehän voi sopivan lempeällä tavalla olla hyvinkin myös muita kohti käyvää, vaikkei edes olisi tarkoitus. Joskus tuntui että kaipaisikohan tuo tuohon jotain kommenttia muilta, vaan eihän niitä toisten elämiä paljon kommentoida, missä on kyllä hyvät puolensa. Ehkä joskus voisi silti vähän kommentoidakin, jos on tarpeeksi turvallista? Ehkä pikku hiljaisuuden jälkeen - se, mitä jäin kaipaamaan, oli silkka hiljaisuus aina välillä. On niin sanoisinko aseita ja puolustusmuureja laskevaa olla yhdessä hiljaa. Mutta joo, tapansa itse kullakin porukalla.
En tiedä, saako puheiden yksityiskohtia kuinka tuoda ulkopuolisille esiin, mutta itseäni kumminkin viehätti kantakirjakörtin kommentti Siionin virren 10 tekstistä "Jos seimen lasta rakastat,
niin ystäviä saavutat": "Kauheeta menestyksen teologiaa!"