Tekstin vääntöön jää koukkuun, se on auttamaton asia. Ja nuottien vääntöön, kun on Sibelius. Sitten mihin ihminen jää koukkuun on netissä opiskelu. Se on ki-vaa.
Avannossa pulikointi siinä mitassa aiheuttaa riippuvuutta että olen harkinnut niihin sm-skaboihin osallistumista. Kun asuin muualla ja naapurissa oli halpa ja erittäin hyvä punttisali minul oli sinne jokin ainaisjäsenyys ja siten luuhasin siellä kaikissa mahdollisissa, ohjatuissa pääassiassa. Tykkäsin suuresti monestakin mutta hauskin oli se joka haastoi syvät pikkulihakset... se oli...
Elämäkerrat vievät ihmisen mennessäns ja runot, viimeksi löysin uudestaan Aleksis Kiven, ne on kuin musiikkia... ja tykkään kun löydän sata vuotta vanhan kirjan, se vanhahtava kieli ja ajankuva vie mennessään.
Yhessä vaihessa olin niin onnellinen aina kun pääsin tutuille Raututuntureille, että olin keväin syksyin omituisen rauhaton, ja sitten muistin: Joopa, on lyönyt vaelluksen hetki, mutta se jäi kun tuli musiikkiopinnot, ja kaaostivat ihmisen elämän. En käy siellä bilettämässä vaan vaeltamassa! Mutta hienointa oli Käsivarressa, niin hienoa etten uskaltanu mennä uudestaan...pelkäsin hupsusti että toinebn kerta ei oliskaan niin kiva, tahdoin säilyttää sen ensimmäisen muiston niin täydellisenä kuin se oli.
HIljainen ajatusten vaihto hiljaa on rakkainta ja jo enemmän kuin harrastus - löytää joku jolle kirjoitella, joskus saada jokin ajatus, nytkin on, ja siis jostakin tuttu luottosukupuoleton johon luotan, tai siis.... no jokainen tajusi... ihminen! Ei mikään "tumma tulinen kiihkeä, ehdottoman vapaa ja terve mies odottaa kirjettäsi kerman kera..." se on ihan yök.
Ehdoton välttämättömyys on minulle: Minä olen suuuuuri puutarhanhoitaja. Minun terassini on Helsingin viidestoista ihme. Miunun terassini on taloyhtiön puheenaihe. Minua kutsutaan terassikierroksille "Kyllä minullakin kukkia on ne vain eivät näy". Minun kukkani on aseteltu, no nyt laskin, viiteen kerrokseen. Ne siis kohoavat portaittain...Minun köynnösritiläni herättävät hämmästystä. Milloin minut havaitaan liikehtimässä terassilla minulta tiedustellaan hoidanko puutarhaani. Minun terassini olisi itse nähtävä, sitä on täydellisen mahdotonta kuvailla. Iltaisin sinne syttyvät eriväriset tuikkulyhdyt... iltaisin ymäristö kastellaan huolellisesti tulipalon välttämiseksi, ja on jo otettu selvää: Naapuri jolla on iskupora on urkittu selville, hän tinttaisee kattooni koukut joille ripustetyaan talveksi minun punaiset lyhtyni, kesäksi, jos Jumala suo, amppeleita, lisää amppeleita, nyt vain tuossa ihme vaateripustimessa on yksiu... Minun terassini... se on palanen paratiisia. Kun katson terassiani, olen onnellinen siitä että näen... ehkä en muuten huomaisi... se on lausumaton sana huolenpidosta, elävä saarna siitä, miten Salomokaan ei ollut yhtä upea... ei tasan ollutkaan...Toisinaan iltaisin kun sopivasti osuu auringonlaskun säteet on kuin kukissa olisi valo sisällä, etenkin syysastereissa ja krysanteemeissa.
Te ette pysty muuhun kuin kuvittelemaan. Se on minulle muuta jo kuin harrastus. Se on elävää puhetta, korvin kuulumatonta, kyllä sinusta, Leena, pidetään huolta.
Talvella siellä asuu havuja ja niihin kynttilöihin syttyvät valot. Ja minul on - ok, tiimarista - jäljiteltyjä marjaseppeleitä, joita teen ensi syksynä itse illalla lisää, punaisia, sopivat havuihin. Ei liian kirjavaa, mutta kanervia koko talveksi...
Ehkä taas sypressi Tarjoustalosta. Puutarha nukkuu.
