Ainuliini, tuolla Halloween-ketjussa on kertomus uskosta, joka väheksyi sakramentteja. Meillä oli uudet kuitenkin: piti riparilla "nykäistä isosta hihasta" ja "tulla uskoon" ja sitten tunnustaa usko "todistamalla" vähintään kerran vaikka nuortenillassa. Meidät pelastivat lopulta siis omat tekomme, ja tavallaan meillä oli keskenämme kivaa mutta itselleni jäi syvä epätoivo joka sai sittemmin kääntämään selän koko kristinuskolle joksikin aikaa. Tiesin, etten pysty toteuttamaan sen vaatimuksia, ja olin aivan oikeassa. Ehkä ihmiselle on annettu konkreettinen läsnäolo, juuri siksi, että ajattelumme vaatii ainakin joissakin kohdin jotakin konkreettista joka on läsnä ja johon tarttua. Ajattelen yhtä ehtoollisvirttä:
Kukin tähän käydessänsä koetelkoon itseänsä
itsevarman mahdoton turvata Herran armoon on.
Ei Muroma olisi varmaan ollut eri mieltä - hän halusi käsittääkseni vastustaa miiden muuttumista maagisiksi taikatempuiksi vailla sisältöä, vai sekoitanko Dosenttiin
kuten kasteopetusta, meillähän se toteutuu viimeistään aikuisuuden kynnyksellä rippikoulussa.
Ehtoollisessa Lutherin mukaan tapahtuu kuin sormusten vaihto, ominaisuuksien vaihto: Minä saan Kristuksen synnittömyyden, hän ottaa minulta oikein tyytyväisenä vielä, vastaan minun syntini ja inhottavuuteni. Hän keräilee syntejä ja syyllisyyksiä, ja käsittääkseni ilahtuu kun niitä tarjotaan, sillä niitä varten hän on tullutkin. Olisi tylsää mennä sienimettäänkin turhaan. Ehkä vertaus on arkinen, mutta kun hän haluaa olla arjessa mukana... jos ne hänen ominaisuutensa vähitellen muokkaisivat meitä olisi kovasti hyvä, mutta en oikein usko pystyväni itse siihen... yrittää täytyy tietenkin, eihän ole tarkoitus liata tahallaan vastapestyjä vaatteita...
Juhani, sinä osaat Lutteeruksen,. oliko näin... Dosentti sanoo, ihan ok...
... ei paha, amatööriltä... in ipsa fide Christus ad est, kyl, mutta nuo on ravinnoksi.