Tykkäämmekö turhan usein katsella, kuunnella, lukea, koskettaa jotain siksi, että se näyttää, kuulostaa, tuntuu, tai oikeastaan vaikuttaa hyvältä ja miellyttävältä? Onko se silloin - liian usein? - vain helpoin ratkaisu. Kantaako sellainen pitkälle, vai saako kenties kyllästymään ja turhautumaan. Tyytymään johonkin ilman syvempää merkitystä.
Tätä itekki mietin. Ja paljon, hyvin paljon.
Pitäisikö erottaa "taide" ja "luovuus" toisistaan?
Kerran on ollutr ja yhä on paljon, jonka tekisi toisin nyt jos tietäisi surevansa ja katuvansa "sitten isona", se oli silloin niiden tietojen varassa joita oli, viisaalta tuntuva ratkaisu. Minul se on ollut antaa julkasta jotakin, joita en oliskan tahtonut julkaista, esimerkki helpommasta päästä. Häpeemään herkän ei pitäis ikinä niin tehdä. Mutta koko elämä on täynnä suurempia surun aiheita.
Ehkä ei kannata sureksia niin paljoa sitä, ettei nähnyt tulevaisuuteen, vaan toimi varmasti lapsellisesti... ehkä Jumalakaan ei siitä syytä, vaikka itselleni se taitaa olla se vaikein juttu. Totta kai on paljon, mitä katuu, häpeää ja suree. Kuinka hellittää otteensa entisestä? Se on luovuutta, että siihen kykenee, sanoisin. Eihän sen tarvitse merkitä vaikka musiikkiharrastuksen lopettamista, että huomaa olevansa vähemmän nero, mutta iloitsevansa siitä... luovuus on eteenpäinmenoa, niin nyt luulen,
Muu on erilaista erityislahjakkuutta, joka velloo sinne tänne ja on milloin minkäkin joukon sopimuksen varaisesti "luovaa".
Voi ollakin, tai sitten erehdytään. "Luovaksi" väitetty ei auttanutkaan ketään, ei antanut lisätilaa, ei lisännyt ymmärrystä, ei itseä, ei toisia kohtaan. Se oli sitä mitä pidettiin "taiteena". Oli sellainen ajatus että tämä on taiteellista ja taide on luovaa.
Luovuus auttaa ihmistä eteenpäin, pois piinallisesta toistamispakosta, irti liian ahdistavista tuskallisista tunteista. Huumoria luovempaa tuskin on. Kykyä nauraa kommelluksilleen. Kykyä toisaalta myös surra, sillä se on toinen irrottautumiskeinoista... suru ei vie depressioon, se antaa ihmisen itkeä, kunnes menetetystä tai kaivatusta on jäljellä kaunis muisto. Sekin on tavallaan muisto, kuinka asiat olisivat "voineet olla" milloin siihen pääsee ilman kapinaa ja katkeroitumista.
