Jäin tässä päivän mittaan mietiskelemään juttuja, joista herää herkästi ärtymys, omia juttujani nyt koska niistä on viisasta aloittaa. Paljossa sitä etten ihan aina muista, miten minulle sairaus on aina ollut arkipäivää, enkä muusta tiedä, kun ei muuta ole ollut. Paljossakohan se ärsyttää toisia? Se kuitenkin vaikuttaa usein valintoihin, jotkin ovat mahdollisia, toiset eivät sitä ole. Muttei se ole muuta: Vain kuin että sori, en nyt pääse kirkkopyhään, kun iski työvuoro -- jotakin luonnollista, ja tarkoitus on vain todeta tilanne. Pulmallistahan on vain se että muistaa itse asiassa saman kuin jokainen teoriassa tietää -- että huomisesta ei tiedä mitään. Jokaisen kohdalla on samoin.
Jäi itseäni harmittamaan tuo pikku kinanpoikanen tutunoudoista ja oudontutuista raamatunkohdista Seuratuvassa, joka on muuten aivan ihana. Jokin pieni katkeruus, turhaa omien lasten terveydellä leikkimistä kohtaan. Edellinen polvi kun oli kasvatettu ottein: 18v - eläkää tai kuolkaa, mutta meidän vastuumme päättyy. Ja se siirtyi koko serkuslaumalle tiämmä eteenpäin, vaikka maan taloustilanne oli jo aivan toinen. Nälkä oli, useimmilla sen kaksi vuotta, eli liian kauan. Useammalta meni terveys.
Oireilu vaikeutui silloin, ja sitä täytyy vain nyt selättää koko kysymys, olisiko pikku armeliaisuus ollut mitään, jos ei olisi... jos olisi... jos ruokapaketti... jos ylimääräinen kaksikymppinen... Se tuli vähän kuin yllätyksenä itsellenikin. Eiväthän he tienneet vaarasta. Kuinka sellaiselle voi vihoissaan olla?
.................................................
En noin vain usko että tämä on viisas ketju, vai mitä tuumit, Seppos, ellei tähän sitten saa jostakin viritettyä anteeksipyynnön ja anteeksiannon sateenkaarta. Ehkä joskus, jos riitaudumme tai muuta inhimillistä, tällainen saattaa toimia. Ei ylikulu yv-aluekaan, siellä on lopulta aika vähän tilaa.
Ellei sitten yhdessä mietitä mitä tehdä, kuinka kukin ratkaisee ihan livenäkin, kun joku alkaa ärsyttää --- se saattaisi olla oikein hyvä muuallakin. Kun kuitenkin on lepyttävä.
