Voi sentään - kiitos kaikista onnitteluista!
Saatan olla vähän vaisu lähipäivinä, minusta ihan tuntui, että tahdon sen selittää... etten ole siis vaikka nyt suuttunut tai muuta tyhmää. Se Minervan outo oireilu, väsymys ja laihtuminen, paljasti takaansa luutuumoreita joita on nyt joka paikassa. Löytyi vahingossa verikoetta otettaessa, kun oli yhtäkkiä patteja neulan tiellä. Se saattaa olla sellainen hyvänlaatuinen tauti, joka on perinnöllinen, mutta kuvissa on jotakin joka ei sovi taas siihen, eli luumuutoksia jotka eivät kuulu asiaan - ne käytettiin lopulta USAssa saakka jossakin lasten luukasvainpaikassa. . Eikä sitä ole suvussa, joten se on uusi mutaatio.
Pelkäsin eniten tämän suhteen sitä että kun valvon öisin ja pelkään, saan oireita ja rupean tänne kirjoittamaan mitä sattuu.
Mutta olen joistakin asioista kiitollinen: Minervan kirkkaasta ja mutkattomasta jumalasuhteesta, samoin siitä, että kun tuumin onko viisasta olla täällä, huomasin nopeasti että ilman Siikkareitapa ei olekaan hyvä olla, ne soivat minun mielessäni etenkin öisin. Sitä ehkä joskus kysyy itseltään, onko herännäisyyden kokemistapa oma vai onko sitä vain körttifoorumin tärkeys itselle sitä omaa, ja yöllä valvoessani hyräilin lohdukseni niitä, kun en jaksanut rukoilla. En minä jaksaisi toisia tapoja kulkea, se oli nopeasti selvää, vaikka totta ihmeessä foorumi on tärkeä. Tässä pienuudessa minä sentään itse lepään, ja olen hyvilläni siitä, että suuri Jumalani minut tuntee, kokonaan, se on turvallista, tietää häijyydet, ja viitsii silti piitata. Ja sekin on hyvä että perheestä minä toistaiseksi olen ainoa joka tietää ihmetellä niitä kummia onteloita ja kirkastumia luustossa. Kauheimmat hetketkin väistyvät, ja vaikka tulisi perään toinen, niin ne tulevat yksi kerrallaan. Samoin Dosentin vakuuttuneisuudesta: Joka tilanteesta johtaa tie Jumalan luo.
Niin rakkaan lapsen kohdalla pelkää vaikka mitä, mahdollisia kivuliaita tutkimuksia jo. Mutta nyt tuli surutarina onnentoivotusketjuun!
Ei hyvä.
