Kolmannen kerran anteeksiantamisesta

[Leena]

Ketjuja tutkiessaan eksyy joskus kauas, ja löysin kaksikin joissa oli alettu käsitellä kysymystä anteeksiannosta ja unohtamisesta. Suutun harvoin ja hitaasti - "raivókohtaus" on hämärätila --  mutta on vaikea antaa joitakin asioita anteeksi -- edes haluta antaa. Ja kun vielä kasvatettiin niin kirjaimellisesti Vuorisaarnan hengessä, että sopimatta ei ollut nukkumaan yrittämistäkään.
---------------------------------------

Arkailen monesta syystä kirjoittaa mitään --- nyt ajatellessani heitä, jotka ovat joutuneet kokemaan todella hirvittäviä asioita, esimerkiksi raiskauksen.    Minun on ollut vaikea antaa lähinnä hoitovirheitä anteeksi koska tämä juttu pahenee pysyvästi. Mutta eikö se ole Jumalan kädessä?  
........................................................

Oma kokemukseni on, että anteeksiantoa kohti voi vain kasvaa. Hitaasti. Itse mietin omia kaikkinaisia tyhmyyksiäni, kun viha alkaa kasvaa yli pääni. Jos saan ne anteeksi --- enkö kamppailisi, jotta voisin antaa jotain mitättömyyksiä?
......................................................

Unohtamisen laita on toisin. Ei pidäkään unohtaa. Muutoin asettaa itsensä uudestaan vaaralle alttiiksi. Anteeksiannon myötä muiston luonne kuitenkin muuttuu. Se lakkaa piinaamasta. Asian muistaa, vaaralle altistamista varoo, mutta tuskallinen tunne hellittää.Oma pyyntöni on: Anna anteeksi, että aurinko laski vihani yli, koeta kuitenkin viedä minua lähemmäs sinun asenteitasi, Jeesus. Vähitellen.    

-  En juuri enää täällä kirjoita ja pikku hiljaa jään terveyssyistä kokonaan pois   -- nyt tuntui, kuin kuitenkin täytyisi.

[Leena]

Unohdin tärkeimmän. Rukoilemisen sen puolesta jota vihaa... jolle on vihastunut. Minä en ollenkaan tiedä onko se ääritilanteissa inhimillisesti mitenkään mahdollista.    Luulen että täytyy kunkin asian kohdalla kysyä Jumalalta itseltään...

Tiedän hyvin, ettei se alkuun ole kuin vastahakoista muodollisuutta.   Mutta se muuttuu ja syvenee. Jumala ottaa sen vastahakosen muodollisuuden täytenä totena --  aivan varmasti. Yhtä totena, kuin kiihkeimmän ja tuskaisimman pyynnön rakastetun läheisen ihmisen puolesta.   Olen siitä aivan varma. 

[malla]

Joskus voi ola vaikea antaa anteeksi jos on kohdeltu, omasta mielestä, väärin.
Mutta varmaan se helpottaa omaa oloa, jos voi ja ei katkeroidu.
Eikä kantaisi kaunaa.

[Leena]

Joskus voi ola vaikea antaa anteeksi jos on kohdeltu, omasta mielestä, väärin.
Mutta varmaan se helpottaa omaa oloa, jos voi ja ei katkeroidu.
Eikä kantaisi kaunaa.

- Pohdiskelet, kuka on syypää, jos "on omasta mioelestä kohdeltu väärin"? Totta: "Muista aina oma osuus", niin meidät kasvatettiin. Mutta muistan ne ketjut koko hyvin. Täytynee mainita, kun niistä aloitinkin, että ensimmäisessä ketjussa kirjoitti kahdesti raiskatuksi tullut henkilö. Hänhän ei meidän kulttuurissamme vain  "omasta mielestään tullut  kohdelluksi väärin", vaan on vakavan väkivaltarikoksen uhri. 

- Ihminen jolla on taipumus antaa vihan hallita tunne-elämäänsä, yleensä  "kantaa kaunaa" kaikesta mahdollisesta eikä taida pystyä huomaamaan sitä omaa osuutta ollenkaan.  Sitten on ihmisiä, jotka syyttävät järjettömyyksiin asti kaikesta itseään.
..............................................................

Ítse koin olevani täydessä umpikujassa kirjoittaessani "päivän sanaa" toissa iltana oman seurakuntani sivustolle. "Minä saan nähdä sinun kasvosi, sillä minä olen viaton" kuului Vanhan Testamentin teksti (Ps 17:15).

Ei, ajattelin, se on vaihdettava.  Ei tuo ole totta!  Tuo ei koske kristittyjä! Emme me ole viattomia...  ja sittenkin vastahakoisesti aloin sitä kuunnella ja kuuntelin halki yön. Pitäisi tietysti nukkua mutta tuo piti minua valveilla. Hyvänen aika. Sehän on totta.  On kuolemantuomioita jotka on toteutettu - myöhemmin todettu, perusteetta. "Laillisesti" riistetty viattoman ihmisen henki. Se oli omituinen yö ja olen yhä hämmentynyt.

Aloin ymmärtää, että se mistä itseäni on pitkin elämän matkaa eniten syytetty, nuhdeltu, ojennettu, rangaistu, mihin on loukkaannuttu, minkä tähden on istuttu työpaikkapalavereissa käsittelemässä että "Leena noin vain kaatui rähmälleen ja oksensi tolkuttomasti, se ei saa toistua"  ja kuullut tuntikausia kerrottavan kuinka  "Leena yhtäkkiä on kalpea ja tuijottava ja puhuu itsemurhasta, eikä yritäkään ymmärtää miltä se muista tuntuu´".. "Leena se on omissa mietteissään ja mutristelee suutaan se on loukkaavaa kun minä puhun" Olen kuunnellut... koettanut epätoivoisesti ymmärtää tai edes muistaa...ja olenkiin  ollut - viaton. En voi aivovauriolleni mitään - en ole sen aiheuttamien oireiden herra. Viaton. Viaton. Se oli perin merkillistä. Ja tätä psykoanalyytikko kymmenen vuotta yritti...

Siitä hetkestä oli viha äärimmäisen kaukana. Tuntui ettei voi vihata ketään.

On Eräs, joka on tiennyt sen kaiken aikaa, on paikka, jonne minua odotetaan, jossa se jo tiedetään, jonne pääsen ihan pian, josta minua ei koskaan ajeta pois....syntini, ne ovat muuta... ne sovitettiin kaksituhatta viuotta ennen syntymääni...  mutta nuo, joiden kanssa on kaikki ollut niin toivotonta. Ne eivät olleetkaan syntiä. Ne eivät erota minua Jumalasta.  Ihmisistä tietenkin - eikä aina edes niin.

Piti kirjoittaa sitä, kuinka erottaa mikä tunne vallitsee, ja  jotakin elämän kapeutumisen vaarasta --- kävikin näin, enkä halua muuttaa tekstiä. Kristittyä kutsutaan kysymään: Jeesus Kristus, miten sinä toimisit? Hänet kutsutaan, niin uskon, oman aikataulunsa, Jumalan laatiman  aikataulun mukaan kuuntelemaan sitä ääntä, kapeutui elämä tai ei, toisinaan erehtymisen uhalla, nojaten ymmärrykseensä ja ottaen vastuunsa niin hyvin kuin kykenee.  Toiset ensin. Kristitty kutsuttiin kristukseksi toisille ihmisille, se on sitä suolana ja valona olemista. Ja paradoksaalista kyllä se on joskus poissaolemista.

[Pena]

Me suomalaiset kristityt katsomme elämää usein syyllisyyden kautta. Syyllistämme toisia ja itseämme. Joskus syytämme Jumalaakin. Onkohan se edes raamatullistakaan? Käsittääkseni 'saatana' tai 'diabolos' voidaan kääntää syyttäjäksi. Ehkä tämä syyllisyyden näkökulma onkin suorastaan saatanallinen.

[Leena]

Me suomalaiset kristityt katsomme elämää usein syyllisyyden kautta. Syyllistämme toisia ja itseämme. Joskus syytämme Jumalaakin. Onkohan se edes raamatullistakaan? Käsittääkseni 'saatana' tai 'diabolos' voidaan kääntää syyttäjäksi. Ehkä tämä syyllisyyden näkökulma onkin suorastaan saatanallinen.

Miks ihminen  aina pitää sairautta syntinä -- olkoon vaikka ateisti hän etsii jonkin "lankeemuksen" josta se johtui. Pariskunta, terve, sopuisa, hyvinvoiva, onnellinen, alkoi toteuttaa täysin realistista mökinrakennuspuuhaa.Silloin lapsella todettiin leukemia. Vanhemmat, täysin tervepäiset, kysyivät, johtuiko lapsen sairatuminen siitä että he rakennuttivat huvilaa (juttua muutettu tunnistamisen estämiseksi).

Olen jotenkin kuin hämilläni.

Tietty, minä oon hämärätilassa kauhea - jos näkee, niin, en tiedä olisko parempi vai pahempi. Niin tuskainen että jos itsemurha ei olisi liian mutkikas teko, olisin taatusti tappanut itseni moneen kertaan sellaisen aikana. Ja kun se on ohi, on niin noloa... ihmiset jotka on livenä siinä, on kuunnelleet ja auttaneet, enkä minä edes muista mitään. Onneksi ystäväpiiri erottaa Leenan ja kohtausleenan toisistaan.  Kohtausleenalle ne tilaa taksin ja sanoo kuskille osotteen, käskee viedä kotiin.
Kontaktiin pyrkimisellä on jokin merkitys silti - kuin käsi josta pitää kiinni ennen kuin luisuu pinnan alle.  
Sen mentyä ohitse, ja aina yhtäkkisesti, on tunne että on tuhonnut jotakin. Joskus se on totta. Eikä aina voi korjata. Totta kai siitä kertyy tavaton syyllisyys. Vaikkei kukaan nuhtelisi tai tulisi mitään noottia. On, kuin syyllisyys ei mahtuisi oman mielen sisälle silloin.
Ja näyttäähän se häijyltä, GM ja basilaarikohtaus...velttohalvaus, oksennusta tulee ja tajunta menee. Niistä saa tavallisesti köniin: Katsokin ettei toistu.  
.................................................
Tästä tuli perin omakohtainen. Mutta kun te jouduitte osallistumaan... ja kun minä maaliskuussa aattelin irrottautua... se on kuin hyvä niin... Se viikko jonka istuin ja vain tuijotin jähmettyneenä käsittämättä mitä oli tapahtunut, oli kuin Valitusvirsien 3 luku. "Herra on vienyt minulta toivon". Mutta jakeet 25-26 ovat uskomattomat.
.................................................
Ja sitten sarastaa: Viaton. Tämä erottaa minut ihmisistä --- tietenkin. Mutta ei sittenkään,  sittenkään Jumalasta. Ei ole erottanut koko elinaikanani.

[Pena]

Onko syntisyys eri asia kuin syyllisyys? Minusta on. Minulle Raamattu puhuu ihmisen paljon viheliäisyydestä ja kelpaamattomuudesta Jumalan edessä. Tähän toki liittyy taipumus laiminlyönteihin ja pahuuteen. En kuitenkaan koe syntisen ihmisen syyttämistä Raamatun keskeisimmäksi viestiksi. Pikemminkin ihmisparan tilaa surkutellaan. Uudessa testamentissa todetaan, ettei syntistä syyttelevä laki ole ketään pelastanut, vaan sen tekee vain Jumalan laupeus. Armo on minulle enemmän kuin vain anteeksi pyytäminen, anteeksi saaminen ja anteeksi antaminen, vaikka ne siihen kuuluvatkin.

[Leena]

Siinä se taitaa ollakin.  Syntinen syyllistyy yhteen jos toiseenkin, muttei kaikkeen mistä saattaa saada syytöksiä niskaansa, kenties. Oli hämmentävää herätä huomaamaan, että raskaimmat ja ankarimmat sanktiot onkin saanut silloin kun olisi tarvittu ambulanssi.  Ja ollut itse pyytämässä anteeksi tapahtumia joista ei joskus ole ollut aavistustakaan ("jos vain kerrotte ensin mitä olis tunnustettava ja kaduttava niin tunnustanhan minä... ja teen parannusta...anteeksi kauheasti")

[Jampe]

Tämä ei nyt varmaankaan ole kovin kristillistä eikä ihanteiden mukaista mitä aion sanoa ja sanon sen vaan ihan inhimillisenä ihmisenä että eikö tuohon anteeksiantamiseen voisi olla jotenkin detaljoidumpi suhtautuminen yleensäkin?  Tarkoitan etteihän kukaan ihminen oikeasti jaksa koko maailmaa syleillä eikä varsinkaan sen pahuuksia. Omissakin pahuuksissa on jo tarpeeksi jaksamista.

Ajattelisin että annetaan anteeksi sellaiselle jolla meille on oikeasti jotain merkitystä, joka on läheinen ja haluaa jatkaa meidän kanssamme tai yrittää kaikesta huolimatta.  Ihminen vihastuu ja kiivastuu helposti mutta yleensä sieltä jossain vaiheessa se järkikin tulee ajan myötä.  En minä oikein jaksa uskoa mihinkään "koko elämän kestäviin katkeruuksiin" tai jos niin on, niin sitten on jo aihettakin varmaan eli on koettu jotain niin pahaa ettei sitä minun mielestäni tarvitse ruveta anteeksi antamaan.  Eihän sitä tarvitse vihaamisessa elämäänsä kuluttaa mutta toiselle voi kyllä sanoa että älä ikinä jalallasi astu enää minun tontilleni tai saat halosta!  Kutsuisin tällaista oman itsensä suojelemiseksi suuremmilta pahuuksilta.  En ole ihan varma, onko kristillinen kiltteys-ihanne ihmisen mielenterveyden ja yleensäkin elämässä pärjäämisen kannalta pelkästään hyvä asia.  En kyllä rukoile pahantekijöideni puolesta itse vaan annan vuorenvarmasti samalla mitalla takaisin!  Ne joita rakastan tai arvostan, tai ovat jotenkin muuten tärkeitä ovat eri asia.  En edes yritäkään olla kristillinen kiltteys-mallinukke.  En jaksaisi sellaista, se ei vaan toimi että antaa ihmisten syljeksiä päälleen ja vielä rukoilee niiden puolesta. Ei ei!

[myyrä]

Anteeksiantamisesta tuli tänään ohjelma telkkarissa. Päähän jäi yhden keskustelijan ajatus anteeksiannosta eräänlaisina portaina - itse asia on siellä ylimpänä ja portaita kivutaan ylös kohti päämäärää eli anteeksiantoa. Vaikka ei ylös asti pääsisikään niin alemmatkin portaat on kuulemma tavoittelemisen arvoisia.

Anteeksianto nähdään monesti kertasuorituksena ja se ei sen yhden keskustelijan mielestä sitä ole vaan sitä kiipeämistä. Tiijjä häntä.

Anteeksiantaminen voi olla myös valheellista. Ei tarkoitetakaan todella sitä, mitä sanotaan. Miksi ei pyytäminenkin.

Vähemmän tulee ihmissuhdeohjelmia seurattua kun monesti niistä ei jää juuri mitään käteen.

[Atanasia]

Ohjelma meni ohi eilen,
mutta onneksi tänään voi katsoa uusinnan kello 16.55
ja kanava oli FST

- minusta tuo porras-vertaus on oikein hyvä

[Riitta-mummi]

Syvästi loukattu on pitkään murhehuoneessa vaikka on antanut anteeksi. Sitten kun sieltä pääsee, on anteeksiano täydellinen.

[Pena]

Ohjelma meni ohi eilen,
mutta onneksi tänään voi katsoa uusinnan kello 16.55
ja kanava oli FST

Asetuin vartavasten katsomaan keskustelua, mutta kymmenen minuutin kuluttua jätin sen. Minusta se lähti jo alusta asti käyntiin pinnallisesti ja kömpelösti. Jotenkin sellaiset lauseet kuin: - Katsojat varmaan tässä vaiheessa ihmettelevät sitä, että sinä ... kampittivat koko ajan aitoutta ja syvällisyyttä. Tuli ikävä Tastulaa ja kumppaneita.

[Mörtti-57]

Anteeksiantaminen on tärkiää, että pysyy ittekkin ihimisenä. Tunnekoukkuhun killumahan jääminen kuluttaa valtavasti voimavaroja.
Minä olin piänes tyäyhteesös narsistisen ihimisen silimätikkuna pitkähän, mutta vahavana ihimisenä en niin piitannu siitä alistamisesta ja väheksynnästä mitä aika ajoon sain osakseni. Ihimettelin vaan ja yritin ymmärtää, että mikä teköö ihimisestä tuallaasen. Tiäsin hänen elikaarensa lapsuuresta asti ja siältä miälestäni löysin syyn, joka oli vaikuttanu kehittymisehen tällääseksi persoonaksi. Kolari lapsuures, josta oli selevinny, mutta molemmat vanhemmat meni kerralla. Se että joutuu selviytymähän lähes yksin ja jää kasvamahan iliman vanhempien rakkautta ja turvaa vaikuttaa kyllä hyvään kehityksehen negatiivisesti, itsekkäät tekiät pakosta korostuu.
Näillä ymmärryksen evähillä päriäsin ja jaksoon teherä tyätäni, mutta sitten kuulin juttuja jokka loukkas paremminkin kolomatta osapualta mun tyäsuhteissani kuin ittiäni, niin oli pakko ruveta selevittelemähän kolomannen osapualen kanssa viälä reilun vuoden takaa, että oliko tosiaan tällääsiä musta vihijaaltu. Kun sain myäntävän vastauksen ja maineeni puhuristettua, niin jätin tämän narsistisen kaverini iliman minkäänlaasta kommenttia.
Ei tällääsellä ihimisellä heleppoa ole, kun pitää aina pyrkiä täyrellisyytehen ja koko ajan pyrkiä kontrolloimahan läheisiään ja ympäristöään, sillä meitä epätäyrellisiä ihimisiä on niin palion ja se teköö elämästä hänelle  siätämätöntä.
Ei saa olla niin pahaa asiaa, että sitä ei voi anteeksiantaa.

[Atanasia]

Ei tällääsellä ihimisellä heleppoa ole, kun pitää aina pyrkiä täyrellisyytehen ja koko ajan pyrkiä kontrolloimahan läheisiään ja ympäristöään, sillä meitä epätäyrellisiä ihimisiä on niin palion ja se teköö elämästä hänelle  siätämätöntä.
 

Siinäpä hieno näkökulma! 
Heti tuntuu helpommalta sietää tällaista persoonaa.
Tackar o pockar mörtti.