Rukoustoiminta

[Jampe]

Onko se sitten niin vaarallista jos vähän läikkyykin?

Yritän perustella. Pidän sitä siksi vahingollisena että sellainen mielenläikkyminen, jota oikein yritetään aikaansaada joko rukoilemalla, meditoimalla tai jollain muulla tavalla; -on minun mielestäni henkistä itsensä raiskaamista. Kun emme luonnostammekaan ole sellaisia että keikkuu ja läikkyy, vaan ihmisen on terveellisempää olla tavoittelematta moisia olotiloja.  Se on ihan eri asia että tottakai joskus elämässä tulee tilanne jossa läikkyy yli, joko vihaa, kiintymystä tai jotain muuta lajia, mutta että tietoisesti pyrkiä aikaansaamaan tilanne jossa endorfiineja, adrenaliineja yms. aineita tulvii aivoihin ja aiheuttaa sekavuustilan; -ei ole mielestäni tarpeellista eikä edes terveellistä psyyken kannalta. Elämässä on otettava vastaan mitä vastaan tulee mutta...

Toiset ovat enemmän sylihoidon tarpeessa.

Yllä olevaan sisältyy varmaankin sellainen käsitys, jonka mukaan rukoillessa oltaisiin jotenkin lähempänä Jumalaa kuin muulloin. Muuten en ymmärrä tuota "sylihoito" -ajatusta. Mutta mistä moinen käsitys kumpuaa ja onko se niin? Minusta ihminen ei VOI eikä pysty lähestymään Jumalaa omin voimin ja keinoin, ei edes rukoilemalla. Asia on niin että Jumala lähestyy ihmistä, ei ihminen Jumalaa.

ja kun asia on niinpäin niin olisi hyvä ottaa huomioon se, että Jumala on JO lähestynyt ihmistä niin paljon ettei sen lähemmäksi voi enää päästä ja on turha pyrkiä edes heittäytymällä/taantumalla pikkulapsen kaltaiseksi olotilaltaan. Kun Jumala Pojassaan Jeesuksessa on tullut ihmistä niin lähelle että on tehty laulukin jonka mukaan "niin alhaalla ei kenkään kulje, ettei siellä Jeesus ois"- niin mitä edustaa parkuminen, kippuroiminen, tunnelmoiminen, kellojen kilistely ja kynttilöiden polttaminen?  Ei mitään! Ne ovat vain ihmisten omia keksintöjä kun eivät käsitä että "se in JO täytetty!" -enää ei tarvitsisi siis yrittää pyrkiä, ponnistella, kurotella, itkeä, kieriskellä eikä tehdä kuperkeikkoja tai käsilläseisontaa. JUmala tuli ihmiseksi. Jos ei tätä uskota niin sitten harrastetaan kaikkea edellä olevaa ja mitä vähemmän uskotaan, sen enemmän pyristellään, kurotellaan, vouhotetaan ja ponnistellaan.

Eikö Raamatussa snmota ihan selvään: "Hänessä me elämme, hengitämme ja olemme"? Kuinka joku edes viitsii tehdä mielikuvitusmatkoja Jumalan syliin kun olemme siinä ilmankin ja kaiken aikaa? Jos varpunenkaan ei putoa ja hiukset on laskettu niin mitä vielä tarvitaan muuta kuin että ollaan rauhassa ja levossa hötkyilemättä?

[Jampe]

Kun rukous on puhumista Jumalalle, eikö se voisi olla myös Jumalan puheen kuuntelemista? Silloin se voisi olla puhelemista Jumalan kanssa. Ihmisen kuulo vain taitaa olla aika huono tällaiseen, ei aina erota Jumalan ääntä omista kuvitelmistaan.

Tätä minä oon miettinyt kohtuullisen paljon. Asia on usein niin että mitä enemmän ihminen toimii, sitä enemmän syntyy hälinää joka estää juuri tuon kuulemisen. Missä kaksi tai useampi on koolla, siinä sitä enemmän turhaa hälinää.

Varmoja kohtia joissa Jumalan ääni on kuultavissa sellaisenaan, on esim. luonto, luomistyöt. Siitähän puhutaan melkein hyvä ettei joka psalmissa että tarkattaisiin Luojaa Hänen töissään. Missä luonto ja luomakunta on alkuperäisimmillään, siellä myös tuo Jumalan puhe kuuluu selvemmin. Voihan sen kuulla jo tuulen huminassa. Myös kansojen vaiheet sisältävät tätä puhetta mutta siitä sitä on vaikeampi erottaa, pitää olla jo aika hyvin perillä asioista ja harjaantunut kuuntelija, mutta kyllä sielläkin puhetta kuulee jos on korvat millä kuulla. Jumalan sanaa pitääkin lukea ja kuunnella mutta ihmisen omat pyrkimiset ja älämölön pitäminen ovat ainoastaan haitaksi.

Jopa niin väkevän sanotaan Raamatussa olevan Jumalan puheen luomakunnan kautta että koska kaikki ovat sitä kuulleet ja pysähtyneet sen edessä, ei yksikään voi puolustaa itseänsä sanomalla ettei ole kuullut näistä asioista mitään. Luetaanpa psalmeja niin ei tarvitse pitkään mennä kun käsketään tarkkaamaan luomakuntaa ja Jumalan puhetta siinä.

[öppiäinen]

Eikö Raamatussa snmota ihan selvään: "Hänessä me elämme, hengitämme ja olemme"?

Siellä sanotaan myös ihan selvään: "Rukoilkaa lakkaamatta" (jos nyt Raamatulla ruvetaan toisiamme päähän paukuttamaan). Rukous voi olla hetki, jolloin on kunnolla aikaa tajuta tuo mainitsemasi asia. Se voi nimittäin välillä meinata unohtua, kun muuta tekee.

Ei kai rukouksen tarvitse olla sen kummempaa kuin että välillä tarvitsee lepoa ja välillä tarvitsee jutustelutuokiota? Pikkulapsia olemme ilman heittäytymistäkin, ihan tarpeeksi taantuneita. Pikkulapsen vanhemmat voivat olla koko ajan lähellä ja läsnä, sekä hetkinä jolloin lapsi keskittyy rakennuspalikoihinsa että hetkellä jolloin hän haluaa syliin. Toisina hetkinä lapsi vain on tietoisempi siitä läsnäolosta, ja kummankinlaisia hetkiä lapsi kaipaa ja toivottavasti myös saa.

mitä vielä tarvitaan muuta kuin että ollaan rauhassa ja levossa hötkyilemättä?

Ehkä sinä olet saavuttanut tuon tilan, jossa olet lakkaamatta rauhassa ja levossa, mitä sitten teetkin (eli rukoilet lakkaamatta, vaikket sitä nimitystä asiasta käyttäisikään)? Me kaikki emme ole yhtä pitkällä vielä ja voimme tarvita joskus ihan varta vasten rukousta.

[öppiäinen]

Höh moka, piti vain muokata mutta loin uuden viestin.

[Jampe]

Ehkä sinä olet saavuttanut tuon tilan, jossa olet lakkaamatta rauhassa ja levossa, mitä sitten teetkin (eli rukoilet lakkaamatta, vaikket sitä nimitystä asiasta käyttäisikään)? Me kaikki emme ole yhtä pitkällä vielä ja voimme tarvita joskus ihan varta vasten rukousta.

En ole saavuttanut mitään enkä pyrikään mitään saavuttamaan. Tämä voi vaikuttaa flegmaattiselta mutta pyrin siihen ettei tarvitse yrittää ratkaista pahaa oloa tunnelmoimalla sylikokemuksia tai muitakaan trippejä isän syliin, vaan paha olo ratkaistaa paha-oloilemalla, vihastus hoidetaan vihastumalla, ihastus ihastumalla. Se voi olla ettei usko enää tunnu niin värikkäältä ja eksoottiselta mutta kun miettii että jättämällä tietoisesti oman hötkyilemisen minimiin, saa vastapainoksi -vaikkakin vajaan ja puutteellisen, niin kumminkin tasaisen, turvallisemman ja läikähtelemättömämmän uskon jonka perusta rakentuu ILMOITUKSEN varaan, ei omien hetkellisten olotilojen, niin soisin että joka iikkaa pyrkisi kaikin keinoin tällaiseen "flegmaattisuuteen", jossa tietoisesti perataan pois kristinuskosta aineksia jotka siihen ei ole tarkoitettujakaan alun perin.

Lisäetuna on se, että ihminen saa olla ihan oikeasti oma itsensä. Josku pitäisi ihan jonkun tehdä väitöskirja siitä että mistä ihmeen piipusta kristinuskoon on tullut tällaisia luuloja että pitää "tuntua" joltain ja että vaikka kelloja kilistelemällä pitää väen väkisin yrittää saada aikaan "oikea tunnelma"?  Onko siinä sellainen harhaluulo ettei ole uskoakaan ilman tunnelmointia?  Onk osiis lopulta kyse siitä että joko Jumalalle tai itselle pitää yrittää kaiken aikaa todistaa jotain?

Ajattelen niin, että vaikkei minulle tulisi seuraavaan kolmeen vuosikymmeneen (jos elän niin kauan) yhtään kristillisä ajatusta mieleen eikä harrasta tunnetilaa, olen silti täsmälleen yhtä lähellä Jumalaa kuin parhainkin ammatti-itkijä ja kahvimyssyssään lontiva suitsukkeen heiluttaja joka muutti luostariin jo sata vuotta sitten.

[öppiäinen]

Olet voinut saavuttaa ihan pyrkimättäsi ja huomaamattasi. Ja jos saavutat sen hötkyilemättömän ilmoituspohjaisen uskon, niin saavuttanet senkin ihan pyrkimisestäsi huolimatta?

En jaksa yrittää olla aikuinen, haluan juosta syliin jos sattuu.

On eroa sillä, että pitäisi tuntua joltakin, ja sillä, että saa tuntua joltakin. Minähän en uskosta mitään tiedä, mutta olettaisin, että tunteet eivät ole sen kummemmin uskon tae tai edellytys kuin sen tärvelijäkään. Jumala, joka on ihmiseen tunteetkin luonut, voinee niidenkin kautta toimia siinä kuin muitakin reittejä? Mariakin kuulemma oli valinnut hyvän osan - ei Marttaakaan silti kirottu. Pakkoko kaikkien on samoin toimia?

En ole kohdannut missään sellaista ajattelua, että uskoon pitäisi kuulua jotain tiettyjä tunteita. Sen sijaan monessa paikassa on sanottu, ettei tarvitse tuntea mitään. Onko sinulla päinvastaisia kokemuksia?

[Jampe]

En ole kohdannut missään sellaista ajattelua, että uskoon pitäisi kuulua jotain tiettyjä tunteita. Sen sijaan monessa paikassa on sanottu, ettei tarvitse tuntea mitään. Onko sinulla päinvastaisia kokemuksia?

Olen ikävä kyllä kuullut, erittäin paljonkin. Lisäksi olen kuullut paljon sellaisen tavallisen "kirkkouskon" halveeraamista ja naureskelemista sille ettei usko kuulemma tunnu missään.

Se, että onko kysymys pitääkö tuntua vaiko saako tuntua- näkökulmasta, on hyvin oleellinen.  Mutta tuo "pitää" ei mielestäni tarkoita pelkästään ulkoapäin asetettua vaatimusta. Paljon suurempa vaara ja yleisempi asia on se, että ihminen tuntee ITSE että pitää tuntua joltain. Että uskon pitää näkyä, tuntua, kuulua tai edes maistua joltain. Tämä on mielestäni asia jossa melkein kaikki kristityt ovat epärehellisiä itselleen. Jokaisella on jossain määrin sellaista ajattelua että jos en sitä ja tätä niin tokkopa olen ollenkaan kristitty... ihan jokaisella, myös sinulla ja minulla!

On helppo sanoa ulkoapäin tulevalle vaatimukselle ei, mutta kun itsestä tuntuu että pitäisi sitä ja pitäisi tätä niin moniko uskaltaa silloin sanoa ei? Käsittääkseni suurin motiivi esim. kuulua sinne tai tänne ja juosta siellä ja täälllä esittämässä uskonnollisia menoja muiden joukossa johtuu juuri siitä että on salattu (itseltäkin salattu) tarve tehdä jotain tai toimittava edes jotenkin "tunteakseen" itsensä kristityksi.  Tai voi olla sellainen käsitys että jos en rukoile niin en ole kristitty. Minkä kautta kristillisyys ihmisen minäkuvassa määrittyy?  Pelkäänpä että ylivoimaisen enemmistön kohdalla enemmän tai vähemmän oman toiminnan kautta.

Kristityksi tullessaan ihmisestä tulee huomaamattaan kone joka toteuttaa kristillisyyttä ollakseen kristitty. Tajuaa sen joko tai sitten ei tajua. Sitäpaitsi olen kyllä sitä mieltä että ihmisellä saa olla tunteita ja niitä onkin jokaisella joka on suht. terve ihminen eikä kivi. Mutta on eri asia kokonaan, kuten aiemmin sanoin että elämässä otetaan vastaan mitä vastaan tulee kuin se että ruvetaan aktiivisesti tekemään tunne-elämän puolella uskonnollisia trippejä.

[Leena]

  Mutta tuo "pitää" ei mielestäni tarkoita pelkästään ulkoapäin asetettua vaatimusta. Paljon suurempa vaara ja yleisempi asia on se, että ihminen tuntee ITSE että pitää tuntua joltain. Että uskon pitää näkyä, tuntua, kuulua tai edes maistua joltain. Tämä on mielestäni asia jossa melkein kaikki kristityt ovat epärehellisiä itselleen. Jokaisella on jossain määrin sellaista ajattelua että jos en sitä ja tätä niin tokkopa olen ollenkaan kristitty... ihan jokaisella, myös sinulla ja minulla!

On helppo sanoa ulkoapäin tulevalle vaatimukselle ei, mutta kun itsestä tuntuu että pitäisi sitä ja pitäisi tätä niin moniko uskaltaa silloin sanoa ei? Käsittääkseni suurin motiivi esim. kuulua sinne tai tänne ja juosta siellä ja täälllä esittämässä uskonnollisia menoja muiden joukossa johtuu juuri siitä että on salattu (itseltäkin salattu) tarve tehdä jotain tai toimittava edes jotenkin "tunteakseen" itsensä kristityksi.  Tai voi olla sellainen käsitys että jos en rukoile niin en ole kristitty. Minkä kautta kristillisyys ihmisen minäkuvassa määrittyy?  Pelkäänpä että ylivoimaisen enemmistön kohdalla enemmän tai vähemmän oman toiminnan kautta.

Kristityksi tullessaan ihmisestä tulee huomaamattaan kone joka toteuttaa kristillisyyttä ollakseen kristitty. Tajuaa sen joko tai sitten ei tajua. Sitäpaitsi olen kyllä sitä mieltä että ihmisellä saa olla tunteita ja niitä onkin jokaisella joka on suht. terve ihminen eikä kivi. Mutta on eri asia kokonaan, kuten aiemmin sanoin että elämässä otetaan vastaan mitä vastaan tulee kuin se että ruvetaan aktiivisesti tekemään tunne-elämän puolella uskonnollisia trippejä.

Koko lailla komppaan.  On äärettömän lähellä heittäytyä omavanhurskaaksi. Joskus tuntuu että' koko meno on kuin juopon hoipertelua ojasta toiseen;  jos ei suorastaan elä pahaa tehden, on äkkiä rähmällään itsensä pelastamisen itsetyytyväisessä ojassa.  Kukin rukoilee määrältään paljon, kuka sitä nyt laskemaan tai normittamaan.

Mutta sen näen vaarallisena, että ihmisellä alkaa olla erikseen elämää ja uskonelämää. Hänen tulisi elää tämä yksi annettu elämänsä kristittynä. Se taas on sitä Kristuksen seuraamista ja siitä ajattelen että se olisi identificatio Christi - meininkiä...   Sitä ei silloin kylläkään itse huomaa.

Samaten se, mitä kullekin täällä on ristiksi annettu, on kai kannettavaksi tarkoitettua.  Mitä taas tuohon Kristukseen samastumiseen tulee, niin se saattaa käydä helpommin jos hänen kanssaan sen verran seuraa pitää, että on tuttu. Ei siis siksi että elättelisi uskonelämäänsä, joka on äkkiä kukkurallaan suoritetta, mutta ei pääse sieltä millään tavoin vaikuttamaan vaikka siihen, kuinka kohtelee lähimmäisiään. Niin, siihen juuri! 

[mt]

Pieni kertaus niille, jotka eivät ole seuranneet ketjua alusta asti.

Aloitusviestissä tiedusteltiin näkemyksiä ns. rukousklinikoista, jotka tunnettaneen nykyisin paremmin Healing Room -brändinä. Toimintaa pyörittää Healing Rooms Finland ry (rek. 2006). Hallituksen jäsenten taustayhteisöjä ovat ainakin Espoon Helluntaikirkko, Helsinki Vineyard -srk, Aslan, Suomen Vapaakirkko. Yhdistyksen viiteryhmiä (linkitettyjä) ovat mm. Suomen evankelinen allianssi, Alfa-kurssit, Helsingin NMKY:n avioliittokoulutus, kymmenystoiminta sekä tiedotusvälineistä Radio Dei ja Tv7.  

Toiminnan taustana on amerikkalaisen herätyskristillisen vaikuttajan John G. Laken toiminta:
"Virallisten tietojen mukaan Spokane Washingtonissa oli "maailman tervein kaupunki" vuosina 1915-1920. Se johtui John G. Laken palvelutyöstä. Arkistoista ilmeni, että noin sadan ihmisen puolesta rukoiltiin päivittäin Spokanen parantumishuoneissa."
"---"had such an incredible healing ministry, that according to statistics, the U.S. Government declared his city, Spokane, Washington, to be the healthiest city in America."

Koetin löytää lähdettä tähän huomattavaan kansanterveydelliseen saavutukseen, mutta Spokanen kaupunki ei jostain syystä katso aiheelliseksi mainita sitä verkkosivuillaan. Tai sitten en vain osaa etsiä.

Suomen yhdistys kuuluu International Assosiation of Healing Rooms -järjestöön. IAHR:llä on monipuolista julkaisu- ja koulutustoimintaa, ja sen kautta saa toimintaan liittyvää materiaalia kirjoista ja äänitteistä öljyllä voideltuihin ja asianmukaisella tavalla rukoiltuihin rukousliinoihin ("Our prayer clothes are cut from a bolt of blue flannel. The cloths are anointed with oil and prayed over by our intercessors before we mail them out to you").

Suomen yhdistyksen arvostamiin opettajiin kuuluu kalifornialaisen Bethel Church -kirkon pastori Bill Johnson, jonka kirjoja yhdistys suosittelee.

Yhdystyksen rukoilijatiimiin ei pääse noin vain.
"Rukoilijan tulee olla kristittynä kypsä ja avoin Pyhän Hengen toiminnalle ja uskoa, että Jeesus parantaa tänäkin päivänä sairaita ja eheyttää sisäisesti rikkinäistä."
"Jos haluat tulla mukaan palvelemaan jo toimivaan Healing Roomiin, niin hakeudu Healing Room Finland Ry:n järjestämään Healing Room- koulutukseen (katso: Koulutus) ja  käy se läpi. On tärkeää ymmärtää, että mahdolliset aiemmat sielunhoidolliset tai ammatilliset koulutukset eivät korvaa edellä mainittua koulutusta."

"Jokainen vastuunkantajaksi haluava vie omalle pastorilleen/papilleen täytettäväksi suosituskirjeen. Pastorisi lähettää sen kirjeessä olevaan osoitteeseen."
(Vaikka sitä ei ole sivuilla mainittu, olen varma, että tiimiläiset saavat tutustua näin muodostuneen henkilörekisterin rekisteriselosteeseen - sisältäähän rekisteri todennäköisesti henkilötietolain 11 § mukaisia arkaluontoisia tietoja, joiden käsittely on kuitenkin 12 § 7. kohdan mukaan mahdollista.)

Toivottavasti nämä tiedot auttavat muodostamaan käsityksen ketjun alkuosassa käsitelystä toiminnasta.

Mt

[Riitta-mummi]

Voi, voi, ko miun on pitänt tääkii kokkee.  Miule se olj pelottavvaa ja vastenmielistä pahimmillaa. Ja panin pois kokonaan nää käymisistäin.

Nyt kun kuulen saman tyylistä puhetta jossain niin en saata kuunnella.

Rukous sinällään on yhteyttä Luojamme kanssa. Körttiläisittäin koen niin että kun kuulen jonkun sairastavan tai muuten tarvitsevan tukea, otan ja puhun asiasta Jumalalle, kuin isälle.

[öppiäinen]

Tämä on mielestäni asia jossa melkein kaikki kristityt ovat epärehellisiä itselleen. Jokaisella on jossain määrin sellaista ajattelua että jos en sitä ja tätä niin tokkopa olen ollenkaan kristitty...

Onkohan tuota muuten tutkittu - jos ei ihmisten itsearvointia, niin sitä, millaista ihmistä he ovat valmiita kutsumaan kristityiksi? Myönnän kyllä, että sieltä saattaa tulla yhtä jos toista tyyliin "jos ei sitä tai tätä...", missä "se" ja "tämä" ovat jotain puuhastelua.

Koetan ajatella, että koska olen kastettu, olen kristitty. Ja sen ei tarvitse tuntua miltään, se on puhtaasti fakta. Aikaisemmin ajattelin että lisäksi vaadittaisiin jotain uskoa. Varmaan sitä moni vähimmäisvaatimuksena pitääkin, jopa kastetta tärkeämpänä sellaisena.

Käsittääkseni suurin motiivi esim. kuulua sinne tai tänne ja juosta siellä ja täälllä esittämässä uskonnollisia menoja muiden joukossa johtuu juuri siitä että on salattu (itseltäkin salattu) tarve tehdä jotain tai toimittava edes jotenkin "tunteakseen" itsensä kristityksi.  Tai voi olla sellainen käsitys että jos en rukoile niin en ole kristitty. Minkä kautta kristillisyys ihmisen minäkuvassa määrittyy?  Pelkäänpä että ylivoimaisen enemmistön kohdalla enemmän tai vähemmän oman toiminnan kautta.

Voi tuota motiivia olla, mutta en uskalla sen yleisyyttä mennä arvailemaan. Tuskinpa kenenkään motiivit täysin puhtaita ovat. Toisaalta jos motiivien puhtauden kyttääminen johtaa siihen ettei uskalla tehdä mitään, onko sekään hyvä? Kai minä sanoisin että jos tekee mieli rukoilla niin rukoile ihan rohkeasti vain, silläkin uhalla että pitäisit rukoustasi erinomaisena hengellisenaä suorituksena.

Mitä taas tuohon Kristukseen samastumiseen tulee, niin se saattaa käydä helpommin jos hänen kanssaan sen verran seuraa pitää, että on tuttu. Ei siis siksi että elättelisi uskonelämäänsä, joka on äkkiä kukkurallaan suoritetta, mutta ei pääse sieltä millään tavoin vaikuttamaan vaikka siihen, kuinka kohtelee lähimmäisiään. Niin, siihen juuri!

Itse koen oman "juoksemiseni" (jota tänään viimeksi yritin mutta jota en pysty pitämään uskonnollisten menojen esittämisenä) lähinnä lepäilynä, joka ehkä vaikuttaa siihen, miten suhtaudun lähimmäisiini. Ja se lepäily jo voikin tuntua joltakin, vaikkei kristittynä olemisen tarvitse. -Olisi varmaan ennen tätäkin kirjoitusta kannattanut pitää pikku rukoussessio, jossa kaikessa rauhassa mietin, onko motiivini silkka oikeassa olemisen halu vai jotakin tähdellisempää, ja toimia sen mukaan (eli esim. jättää kirjoittamatta).

Mitä noihin rukousklinikkalaisiin tulee niin voipi niilläkin olla taustallaan vilpitön usko, että eivät he toki itseään toiminnallaan pelasta, mutta parantavat maailmaa. Käsitys keinoista vain on erilainen kuin minulla. Ja sitten se maailmanparannushalun motiivi voi olla sama kuin minulla (eli en tiedä mistä se tulee) tai sitten se voi perustua sellaiseen teologiaan, että on pyrittävä kuuliaisesti noudattamaan sitä mitä Raamatussa sanotaan ja siellä käsketään rukoilla sairaiden puolesta. Tätä teologista näkemystä en jaa, mutta enpä uskalla väittää että he olisivat siinä väärässä ja minä oikeassa.

Jotta huseeratkoon tahollaan vapaasti, kunhan eivät valehtelemaan herkeä. Sitä minä noissa rukouksella parantamis - ja eheytyshommissa pelkään. Eli esitetään (ehkä toiveajattelun sokaisemana) väitteitä parantumisprosenteista, ja lietsotaan parannettavaankin tunne että nyt on parantunut. (Olisikohan Riitta-mummilla tästä lisää kerrottavaa, jollei liian traumaattisia muistoja ole...)

[Leena]

Olen tainnut jo kommentoida yli tarpeen, mutta tuosta rukouksella parantamisesta/paranemisesta on laadittu väitöskirja, minulla on se jossakin sotkuisen hyllyni uumenissa. Lyhyesti:  Ei minkäänlaista tilastollista eroa, oli asialla sitten mikä putiikki tahansa tai ei mikään. Ihmettelen myös tuota intohimoa parantaa kaikki, sillä emmehän me voi tietää, mitä asiaa Jumalalla sairauden kautta on joko sairaalle tai hänen läheisilleen. Outoa tekstiä lääkäriltä - mutta se puolestaan on minun kutsuni palvella, milloin on "parempi aika" ja se nyt näyttää koittavan yhä harvemmin.  Teen silti mitä kykenen. Ja on usein mahdollista lievittää kärsimystä, vaikkei voisikaan parantaa. Jumalan tahto on joka tapauksessa ylin ja määrää sävellajin kunkin elämälle - myös terveyttä koskevan.

Totta ihmeessä pyydän muitakin rukoilemaan, jos vaikka joku lapsista sairastaa, ja kiitän esirukouksesta, ja viimeiseksi kieltäisin Jumalan mahdollisuutta ja kykyä halutessaan parantaa.

Noita tahoja en henkilökohtaisesti pidä luotettavina. Jumala parantaa niin tahtoessaan ilman mitään tuollaisia kummajaisia, eikä ole sidottu ihmisten projekteihin. Tuossa ihminen manipuloi Kaikkivaltiasta, joka tarkoittaa teoillaan jotakin, ja se minun nenääni käryää. Ei ole väärin pyytää terveyttä. Mutta perässä tulisi aina seurata se "jos se on Sinun tahtosi". Joku saattaa jopa vähitellen vakuuttua siitä, että Jumala tarkoittaa myös hänen sairaudellaan jotakin, lopettaa kärttämisen, ja pyytää muuta. Yhä edelleen hyväksymistä - mielensä vapauttamista liiallisesta itseen käpertymisestä - ja sairaus on hyvä opettaja. Jumala ei ole luvannut paljoakaan siitä mitä ihmiset luulottelevat.  

[mt]

Leena viittasi väitöskirjatutkimukseen, varmaan Matti A. Miettisen tutkimukseen, josta on keskusteltu foorumissa ketjussa "Körtit ja helluntailaisuus".

Viittasin edellisessä viestissäni IAHR:n sivuihin. Siellä on sivulla Testimonials listattu erittäin suuri määrä sairauksia, arviolta 250-300, ja suluissa tapausten määrä. Näitä linkkejä napsauttamalla pääsee lukemaan kyseistä sairautta koskevan parantumiskertomuksen. Ohessa pieni poiminta listasta:

Anxiety Disorders (9)
  Obsessive-Compulsive Disorder (OCD) (1)
  Panic Disorder (4)
  Phobias (2)
  Post-Traumatic Stress Disorder (PTSD) (2)
Arms (127)
  Pain/Weakness (47)
  Rotator Cuff (11)
  Shoulders (59)
  Tendonitis (9)
Arthritis (54)
  Arthritis (35)
  Back (12)
  Osteoarthritis (3)
  Rheumatoid Arthritis (2)
Asthma (17)
  Asthma (17)
Attention Deficit Disorder (1)
  Attention Deficit Disorder (1)
Autism (3)
  Autism (1)

Tiedot ovat asianomaisten tai asianosaisten itsensä kertomia, ei esim. lääkäreiden raportteja.

Mt

[Leena]

Leena viittasi väitöskirjatutkimukseen, varmaan Matti A. Miettisen tutkimukseen, josta on keskusteltu foorumissa ketjussa "Körtit ja helluntailaisuus".


Mt

Ei, se oli jokin uudempi, nimi oli toinen mutta mikä kumma?   Näitä tehdään näemmä enemmänkin. Koetan hakea sen. Arvelisin muuten, että teologisen tiedekunnan kirjastosta löytyisi materiaalia myös noista affektiivisista elämyksistä, sun muusta.  Itsehän mietin toissa kesänä, lähteäkö johonkin ignatiaaniseen retriittiin kokemaan jokin "ihmeellinen seikkailu" "lähemmäs Jumalaa" tai muuta mutta jätin sen.  Jumala antaa ajallaan, minkä tarvitsen.

[Sarai]

Mun on todella vaikeaa nähdä näiden rukousklinikoiden ja muiden kovastirukoilevien hyvyyttä. Olen itse muutamassa vaikeassa elämänvaiheessa "ollut rukoiltavana", en rukousklinikalla mutta erään karismaattisen liikkee rukoustapahtumissa. Kertaakaan en ole saanut niistä muuta kuin pahan mielen. Yleensä tilaisuuden alussa on kuvailtu millä lailla ihmiset tuntevat pyhän hengen vaikutuksen noissa tapahtumissa, kuinka esim. kipeässä jalassa tuntuu lämpöä kun se paranee, kuinka ihmiset tuntevat hengen laskeutuvan päälleen jne. Minä en ole koskaan tuntenut mitään. Kerran tokana opiskeluvuonna lähdin tuollaisesta tilaisuudesta ainoana ajatuksenani jäädä kotimatkalla auton alle. Jotenkin tuntuu, että jos Jumala hoitaisi ihmistä ja rukoilijoilla olisi oikeasti jokin lahja, ei ihmistä tuossa kunnossa päästettäisi tilaisuudesta kotimatkalle.

On tietenkin mahdollista, että on olemassa ihmisiä joilla on rukoilemisen armolahja ja joille Jumala antaa useammin kuin toisille sen mitä pyytävät. On myös mahdollista, että on suuri joukko ihmisiä, jotka ovat löytäneet tästä harvinaisen kristilliseltä kuulostavan tavan käyttää valtaa.

Itse olen Jumalalle sanonut, että jos hän haluaa jonkun rukoilijarukoilijan rukoilevan puolestani, niin siitä vaan. Itse en lähde enää elämyksiä kalastelemaan. Kerran on vahvemminuskovainen serkkuni soittanut mulle vaikeassa tilanteessa ja sanonut, että hänelle tuli sellainen olo, että piti soittaa. Kun hetken juttelimme, kävi ilmi että tuo olo oli tullut rukouksessa. Hän kuitenkin tunsi minut niin hyvin, että ei aloittanut siitä että "Jumala sanoi mulle että..." Ja saimme juteltua mun pahan olon pois. Tiedän, että serkku varmasti rukoilee puolestani muutenkin, rukoili tuon puhelun aikanakin varmasti hiljaa itsekseen, mutta eipä ollut tyrkyttämässä yhdessä / ääneenrukoilua, kun tietää että se ei oikein mulle sovi. Minusta siinä on armolahja oikeassa käytössään, että sillä ei tehdä väkivaltaa kenellekään.