Tämä on mielestäni asia jossa melkein kaikki kristityt ovat epärehellisiä itselleen. Jokaisella on jossain määrin sellaista ajattelua että jos en sitä ja tätä niin tokkopa olen ollenkaan kristitty...
Onkohan tuota muuten tutkittu - jos ei ihmisten itsearvointia, niin sitä, millaista ihmistä he ovat valmiita kutsumaan kristityiksi? Myönnän kyllä, että sieltä saattaa tulla yhtä jos toista tyyliin "jos ei sitä tai tätä...", missä "se" ja "tämä" ovat jotain puuhastelua.
Koetan ajatella, että koska olen kastettu, olen kristitty. Ja sen ei tarvitse tuntua miltään, se on puhtaasti fakta. Aikaisemmin ajattelin että lisäksi vaadittaisiin jotain uskoa. Varmaan sitä moni vähimmäisvaatimuksena pitääkin, jopa kastetta tärkeämpänä sellaisena.
Käsittääkseni suurin motiivi esim. kuulua sinne tai tänne ja juosta siellä ja täälllä esittämässä uskonnollisia menoja muiden joukossa johtuu juuri siitä että on salattu (itseltäkin salattu) tarve tehdä jotain tai toimittava edes jotenkin "tunteakseen" itsensä kristityksi. Tai voi olla sellainen käsitys että jos en rukoile niin en ole kristitty. Minkä kautta kristillisyys ihmisen minäkuvassa määrittyy? Pelkäänpä että ylivoimaisen enemmistön kohdalla enemmän tai vähemmän oman toiminnan kautta.
Voi tuota motiivia olla, mutta en uskalla sen yleisyyttä mennä arvailemaan. Tuskinpa kenenkään motiivit täysin puhtaita ovat. Toisaalta jos motiivien puhtauden kyttääminen johtaa siihen ettei uskalla tehdä mitään, onko sekään hyvä? Kai minä sanoisin että jos tekee mieli rukoilla niin rukoile ihan rohkeasti vain, silläkin uhalla että pitäisit rukoustasi erinomaisena hengellisenaä suorituksena.
Mitä taas tuohon Kristukseen samastumiseen tulee, niin se saattaa käydä helpommin jos hänen kanssaan sen verran seuraa pitää, että on tuttu. Ei siis siksi että elättelisi uskonelämäänsä, joka on äkkiä kukkurallaan suoritetta, mutta ei pääse sieltä millään tavoin vaikuttamaan vaikka siihen, kuinka kohtelee lähimmäisiään. Niin, siihen juuri!
Itse koen oman "juoksemiseni" (jota tänään viimeksi yritin mutta jota en pysty pitämään uskonnollisten menojen esittämisenä) lähinnä lepäilynä, joka ehkä vaikuttaa siihen, miten suhtaudun lähimmäisiini. Ja se lepäily jo voikin tuntua joltakin, vaikkei kristittynä olemisen tarvitse. -Olisi varmaan ennen tätäkin kirjoitusta kannattanut pitää pikku rukoussessio, jossa kaikessa rauhassa mietin, onko motiivini silkka oikeassa olemisen halu vai jotakin tähdellisempää, ja toimia sen mukaan (eli esim. jättää kirjoittamatta).
Mitä noihin rukousklinikkalaisiin tulee niin voipi niilläkin olla taustallaan vilpitön usko, että eivät he toki itseään toiminnallaan pelasta, mutta parantavat maailmaa. Käsitys keinoista vain on erilainen kuin minulla. Ja sitten se maailmanparannushalun motiivi voi olla sama kuin minulla (eli en tiedä mistä se tulee) tai sitten se voi perustua sellaiseen teologiaan, että on pyrittävä kuuliaisesti noudattamaan sitä mitä Raamatussa sanotaan ja siellä käsketään rukoilla sairaiden puolesta. Tätä teologista näkemystä en jaa, mutta enpä uskalla väittää että he olisivat siinä väärässä ja minä oikeassa.
Jotta huseeratkoon tahollaan vapaasti, kunhan eivät valehtelemaan herkeä. Sitä minä noissa rukouksella parantamis - ja eheytyshommissa pelkään. Eli esitetään (ehkä toiveajattelun sokaisemana) väitteitä parantumisprosenteista, ja lietsotaan parannettavaankin tunne että nyt on parantunut. (Olisikohan Riitta-mummilla tästä lisää kerrottavaa, jollei liian traumaattisia muistoja ole...)