Toivo Vehkaoja kirjoitti kuukauslehdessä 5/2010 aiheesta, joka tuntuu olevan kiusallinen koko kirkolle ja myös herännäisyydelle. Maallikoille ei löydy luontevaa roolia. Kirkossa maallikot eivät ole koskaan vahvoilla olleetkaan, mutta kirkon työn muuttuminen ammatti- ja asiantuntijatyöksi on vienyt sen vähänkin virran siitä mitä "maallikot" voisivat antaa. Papit perustelevat, että maallikoiden mukaan ottaminen ei kannata, kun maallikkovastuun organisoimisella ei kuitenkaan säästettäisi työtä vaan siitä koituisi vain lisää vaivaa.
Perinteisessä maallikkoliikkeessä herännäisyydessä maallikkopuhuja taitaa kohta olla jo poikkeus? Kynnys on nostettu niin korkealle ja niinkuin Vehkaoja toteaa maallikkopuhujia on alettu arvostella. Papit saavat puhua pehmoisia virka-asemansa suomasta koskemattomuudesta. Vehkaojan mielestä Aholansaaren maallikkopäivät peruttiin osallistujien puutteessa siksi, että arvostus on niin matalissa kantimissa ettei kukaan halua olla "maallikko" - mitä ikinä se tarkoittaakaan.
Itse olen oman paikkakunnan seuroissa tutussa piirissä purkanut tuntojani sanoiksi. Useimmiten niitä purkautumisia ei juuri puheiksi voi kutsua. Jälkeenpäin on aina hävettänyt kauheasti että meni aukomaan päätään, mutta toisaalta olen koettanut lohduttautua etteivät ne ajatukset sen parempia tai huonompia ole kuin muidenkaan ja ovatpahan rehellisiä (omasta mielestä?) ajatuksia maan tasalta.
Vehkaoja avaa uuden näyn. Sen sijaan, että luovutaan herännäisyyden perinteestä ja arvoista, niistä pitää ammentaa. Miksi ei aktiivisesti kouluteta maallikkopuhujia ja vastuunkantajia? Olen tämän saman asian esittänyt itselleni tyyppilliseen idealistiseen sävyyn: tämä porukka voisi jälleen kerran toimia siltana vanhasta uuteen - kenties jopa kirkkoamme uudistavana voimana - jos se uskoisi omaan perinteeseensä ja arvoihinsa ja elvyttäisi maallikkotoiminnan. Kaikki merkit viittaavat siihen, että juuri tässä on kirkkomme elämän ja kuoleman kysymys!!! Harvenevat viranhaltijarivit eivät riitä eikä niistä tarpeeksi nopeasti venytä tekemään kokonaisvaltaista ja laaja-alaista työtä ostoskeskuksissa, kouluissa, toreilla, sossun luukuilla, kapakoissa. Miten moni Suomessa haluaisikaan kuulla hyvää sanomaa, mutta se on varattu vain klubikortin haltijoille ja kaukomaiden lähetyskenttien käännytyksen kohteille?? Maallikkosaarnaamisen pitäisi siis ulottua myös seuratupien seiniä laajemmalle?
Voisin kai kirkossakin olla kiinnostunut tekemään yhtä ja toista. Toistaiseksi vaimoa (kanttori) lukuunottamatta kukaan ei ole koskaan pyytänyt. Pitäisikö olla pyytämässä ja tuppautumassa? Kyllä kalliit ystävät sen näkee omilla silmillään, ettei virkakoneisto ole mitään vailla.
