Tunteethan siinä roiskuu, kun tunnistaa Jumalan teon.
Niin kyllä. Jokseenkin näin hänelle itsekin vastasin. Se on tässä hyvin ja osuvin sanoin. Mutta miten vastaa Jampe itse?
Tässä menee helposti kaksi asiaa sekaisin, jotka tiukan dogmaattinen ja tunteet typistävä ajattelutapani mielellään pitäisi kaukana toisistaan: nimittäin se, että tunteet roiskuu sen jälkeen kun on tunniste
ttu Jumalan teko, ja se että tunteet roiskuu kun etsitään Jumalan tekoa.
Ensimmäisessä vaihtoehdossa en näe sinänsä mitään pahaa tai typistämisen aihetta, mutta jos totta puhutaan, niin eikö koko uskoa ja sitä paljon mainostettua "jumala-suhdetta" aleta aivan liian herkästi tulkita tunteiden pohjalta? Väittäisin että ihan viattomassakin tarkoituksessa tunteet alkavat helposti ohjata "jumala-suhdetta" ja Jumalan etsintää.
Kuulostaa erittäin viattomalta ja herttaisen kulataiselta kun sanotaan että "jospa se Jumala antaisi minullekin joskus pienen armonvilauksen (=hengellisen kokemuksen), mutta asia ei ole niin viaton. Ihminen joka noin mieltää, osoittaa että hänen jumalasuhteensa ohjautuu tunnekokemusten mukaan. Jos niitä ei ole, Jumala on kaukana eikä välitä, jos niitä on, Jumala on lähellä ja osoittaa rakkautta.
Tämä on suoraan sanoakseni ihan helvetin umpikieroa ja vääristynyttä koska Jumala ei varmasti rakasta tai ole rakastamatta tai ole lähellä tai kaukana jne. sen mukaan miltä meistä kulloinkin tuntuu! Minusta pitäisi yrittää ymmärtää, että ne tunteet eivät ole mitään taivaasta pudotettuja "armonvilauksia" tai muita yliluonnollisia ihmetekoja vaan paljaita ihmisen oman psyyken kehittelemiä VASTAUKSIA nähtyyn ja kuultuun. Ihmisen pää on kauhean monimutkainen laite ja se voi kehitellä mitä uskomattomampia ideoita aina juutalaisten joukkotuhosta punaisen ristin avustuskampanjoihin. Juuri sitä olen viime vuodet ihmetellyt, miten paljon uskonnolla on voimaa tai miten paljon on voimaa sillä, millainen ennakkokuva meillä on Jumalasta ja uskomisesta. Helluntailaiset papattavat kuin paukaijat kuorossa "hengellä täyttymisestä", lestadiolaiset "liikutuksista", körtit "armonvilauksista", evankeliset ilosta, kveekarit tärisevät yhdessä, ortodoksit kilistelevät kelloja, roomalaiset suutelevat Paavia jne, jne. Kaikki veisaavat kuorossa juuri niin kuin heitä on viitekehyksessään opetettu.
Minulle tämä kaikki herättää yhden suuren kysymyksen, että ovatko kaikki järjiltään vai onko niin, että Jumala voi olla olemassa ja Häntä voi lähestyä ajattelun kautta, että se olisi jopa terveempää ja vähemmän altistavaa hengelliselle identiteetin manipuloimiselle kuin mitä KAIKKI hengelliset yhteisöt tietoisesti tai tietdostamattaan harrastavat?