Olipa hyvä (ja pitkä) teksti!
Toivoisin rauhallista ja argumentoitua keskustelua aiheesta.
Otin muutaman katkelman keskustelun avaukseksi:
Hedbergiin verrattuna Ruotsalainen oli eräänlainen skeptikko. Hänen mukaansa usko ei esiinny irrallaan tunteista ja koska tunteet ovat ailahtelevaisia, pysyvää pelastusvarmuutta ei ole. Sen sijaan Jumala antaa niin sanottuja armon vilauksia, joiden aikana henkilö hetkellisesti kokee Kristus-yhteyden ja itsensä pelastettuna.
Tässä on hyvin tiivistetysti sanottuna kaikki mitä itsekin olen yrittänyt asian tiimoilta tuoda esiin; Paavo sekoittaa uskon kokemisen ja pelastusvarmuuden!
Pelastusvarmuus käsitteenä on minusta varmuutta siitä että Jumalan lupaukset pitävät. Se ei ole varmuutta siitä että minä jaksan uskoa tai olen hyvä uskova! Paavo kuitenkin liittää yhteen ja toisistaan riippuvaiseksi pelastuksen ja sen miten koemme uskon.
Toisaalta Paavo väittää itsensä Jumalan antavan "armonvilauksia" pelastuksen vakuudeksi. Tässä Paavo valjastaa Jumalan oman teologiansa vetojuhdaksi väärin perustein. Onhan toisaalta luonnollinen seuraus, että jos pelastus riippuu uskonelämästämme niin tarvitaan (kuten Paavo väittää) erityisiä armonvilauksia. Tämä siitä syystä että uskonelämähän epäonnistuu jatkuvasti!
Paavo siis toisin sanoen ripustaa pelastuksen uskonelämän varaan väittämällä, ettei itse pelastuksestakaan "ole varmuutta" koska tunteet ovat ailahtelevaisia.
Mutta entäpä jos otetaankin Paavon teologian sijaan Lutherin teologia, jonka mukaan pelastus on varma koska se
ei riipu tunteistamme, uskonelämästämme ja kilvoituksestamme! Silloin ei tarvita armonvilauksia eikä muitakaan itse puristettuja lohdutuksen tunteita koska armo on ulkopuolellamme oleva järkähtämätön kallio. Sillin se on kokonaan riippumaton meistä ja ailahduksistamme ja saamme aina luottaa että se pysyy tukevasti paikallaan vaikka tiedämmekin että jos se meistä riippuisi, ansaitsisimme jotain aivan muuta kuin armoa.
Tässä siis Lutherin ja Paavon olennaisin ero!
Suurin osa uskovan elämästä on kuitenkin epäilyä ja epävarmuutta.
Tästäkin näkyy että Paavon ajatukset askartelivat suurimmaksi osaksi tunteiden ja oman hengellisen onnistumisen pohtimisessa. Mutta entäpä jos Paavo olisi Lutherin tavoin jättänyt pohdinnat omasta kilvoittelusta vähemmälle ja keskittynyt pohtimaan enemmän Kristuksen armotyötä?
Hedberg ajatteli suoraviivaisemmin: koska Raamattu lupaa pelastuksen uskovalle, tähän voi luottaa, vaikka asiasta ei olisikaan henkilökohtaisia tietoisuuden havaintoja.
Näinhän ajatteli myös Luther!
Summa summarum: kaikki puhe ihmisen uskonnollisesta kokemisesta ja sen vaatimisesta on turhaa ja sivuraiteelle johtavaa. Yhteisöt joissa puhutaan tai kirjoitetaan paljon noista assioista, ovat yhteisöjä joissa usein myös voidaan pahoin ja kipuillaan jatkuvan riittämättömyyden tunteen kanssa. Armolla on sellaisessa uskonkäsityksessä vain marginaalinen sivuosa! Todellisuudessa siihen sisältyy peitellysti ajatus että "jospa sittenkin voisi olla mahdollista pärjätä omilla töillään Jumalan edessä..."
Ihminen joka on ymmärtänyt syvästi oman mahdottomuutensa, ei enää askartele yrittämisen kimpussa. Ne askartelevat jotka uskovat itsellään olevan vielä mahdollisuuksia!
Ja tosiaan: toivon rauhallista ja kiihkotonta keskustelua ilman alatyylin ilkeämielisiä heittoja!